Muistan kun olin pikkutyttö ja tulimme jostain juhlista vanhempiemme kanssa kotiin. Aurinko laski ja värjäsi taivaan kaikilla punaisen, oranssin ja violetin sävyillä, joita maailmassa vain voi olla. Katselin taivasta ja toivoin, että matka voisi jatkua ikuisuuden. Voitaisiin vain ajella auringonlaskuun, ilman kiirettä, ilman määränpäätä. Tuo kyseinen kerta on jäänyt mieleeni erityisesti, muttei suinkaan ainoaksi vastaavaksi. Joskus ostin junalipun Lappiin ja takaisin kotiin, ihan vain siksi koska halusin olla matkalla ja katsella ikkunasta ulos. Ei sillä määränpäällä ollut niinkään väliä, vietin Lapissa tunnin ja palasin takaisin. Se matka oli kaikista tärkein.
Kaikista matkustusmuodoista ehkä eniten rakastan junaa. Rakastan kiskojen kolinaa ja junien leppoisaa tunnelmaa. Rakastan kun näen koko ajan vaihtuvat maisemat, milloin vuoria milloin järviä ja meriä, milloin tuntereita ja milloin peltoja. Ikinä ei tiedä, mitä seuraavan mutkan takaa paljastuu ja mitä seuraavien vuorten takaa ilmestyy. Ja oikeastaan ei edes haittaa, vaikka maisemat pysyisivät päivästä toiseen samoina. Junassa on myös helppo, syödä, nukkua, kävellä käytävillä eikä ole liian kova meteli. En muista kauanko olen haaveillut Trans Siperian junamatkasta enkä muista mistä se sai alkunsa, mutta muistan että se on aina vaikuttanut kutkuttavan jännittävältä. Kyllähän se maailman pisin junareitti pitää kokea.
Tiistaina 5.9. isäni lähti heittämään minua Helsinkiin puolen päivän jälkeen. Päivä kului Helsingissä meren rannalla kävellen ja vanhoja taloja katsellen sekä eväitä syöden. Illan suussa menimme rautatieasemalle, ja jo kaukaa tunnistin Moskovaan lähtevän junan. Tiesin Venäjän rautatieliikenteen logon ja kun pääsimme lähemmäksi venäläiset vaunuemännät ja -isännät ottivat minut vastaan. Kulttuurishokki tuli tietenkin heti siinä vastaan, koska tajusin etteivät edes he osaa englantia. Jotenkin olin luullut, että he lopettaisivat englannin tai suomen puhumisen vasta Venäjän rajan ylittäessä, mutta olin väärässä. Kulttuurishokki jäi onneksi ensisäikähdykseen eikä kielimuuri haitannut kun vaunuemäntä ohjasi minut hyttiini ja näytti sänkyni sekä selitti venäjäksi kaiken informaation. Hytissä oli lisäkseni yksi nainen, joka osasi englantia ja hän selitti minulle kaiken vaunuemännän mentyä. Juttelimme siinä kaikenlaista ja hän kertoi kuinka rohkea olen kun uskallan yksin lähteä tälläiselle matkalle. Sitähän ne kaikki ovat sanoneet, mutta vielä en ainakaan ole ymmärtänyt, mitä rohkeaa tässä on. En uskalla tehdä moniakaan asioita, mitä toiset tekevät päivittäin. Ihmisillä on kai vain eri käsitys rohkeudesta.
Hytissä odotteli pieni pakkaus, joka sisälsi vesipullon, mehua, suklaata ja croissantin sekä puhtaat valkoiset lakanat kauniissa käärössä. Vaunuisäntä tarjoili teetä venäläisestä teemukista (muki ei ole ehkä oikea sana tuolle kauniille maljalle, mutta en tiedä sille muutakaan sanaa) sekä pannukakkuja eli blinejä, tietenkin. Hytti oli siisti, samoin vessa, johon kuului myös suihku. Luultavasti paras ja siistein juna, missä olen koskaan ollut.
Jossain vaiheessa juna pysähtyi ja kuulin hetkeen viimeisen kerran suomea kun suomalaiset rajavartijat tulivat tarkastamaan passit. Sen jälkeen junaan tulivat venäläiset katsomaan passit ja viisumit ja kysyivät, mitä matkatavaroissa oli. Tämän jälkeen netti lakkasi toimimasta, joten olimme Venäjän puolella ja aloin nukkua.
Moskovan rautatieasemat olivat todella kauniita, niin ulkoa kuin sisältäkin. |
Seuraavana aamuna sateiseen Moskovaan saavuttuamme lähdin suunnistamaan asemalle, josta Irkutskiin menevä juna lähtisi. Junalippuni mukaan se lähtisi Kazanskaian asemalta, joka olikin tien toisella puolella ja menin sinne. Siellä oli noin neljä tuntia odotteluaikaa, joka oli ehdottomasti liikaa, koska siinä ajassa ehdin moneen kertaan pohtia oliko asema oikea vai ei. Kysyin eräältä infossa työskentelevältä virkalijalta, mutta hänen venäläisistä ohjeista ei ollut juurikaan apua. Sen verran kuvittelin ymmärtäväni, että olin väärässä paikassa ja jonnekin muualle pitäisi mennä. Löysin jostakin erään hotellin wifin ja pienen googlettelun jälkeen totesin, että Trans Siperian juna lähtee aivan toiselta asemalta, joka olisi myöskin toisella puolen tietä siellä, mistä olin tullut. Lähdin siis sinne.
Siellä venäläinen nuori mies tuli heti tarjoamaan apua rinkkani kannossa, mutta kieltäydyin ystävällisesti. Kun hän huomasi, että en puhunut venäjää, hän kertoi englanniksi olevansa venäläinen ja lähti sitten matkoihinsa hymyillen. Etsin käsiini jälleen info-pisteen, jossa rouva kertoi, että olin väärässä paikassa. Minun kuuluisi olla Kazanskaian asemalla tien toisella puolen. Tietenkin. Olin tyytyväinen, koska aloin selkeästi pikkuhiljaa ymmärtää venäjää. Lähdin takaisin sinne, mistä olin tullutkin ja manasin sadannen kerran rinkkani painon ja sen, oppisinko ikinä pakkaamaan. Tosin nyt saatoin puolustautua sillä, että mukanani oli varmasti monen kilon edestä ruokaa ja eväitä, jotta pärjäisin Siperian läpi.
Kun pääsin takaisin asemalle, menin kysymään joltakin vartijalta, minne minun pitäisi mennä. Hän osasi englantia ja käski mennä suoraan ja oikealle mikä oli vähän hämmentävää, koska en löytänyt sieltä mitään enkä tiennyt, mistä kohtaa oikealle piti kääntyä. Menin kuitenkin ja löysin paikan, jossa myytiin lippuja ja keksin, että minun olisi varmasti pitänyt rekisteröidä lippu. Tiskillä jonottelun jälkeen virkailija totesi, että mene vain sinne junien luo. Sinne siis, missä olin ihan ensimmäisenä alun perin ollutkin. Päätin jatkossa lopettaa liian stressaamisen ja miettimisen ja rauhoittua.
Ihana pieni sänkyni. |
Neljän tunnin odottelu oli mennyt äkkiä ja niinpä pääsinkin jo jonottelemaan junaan pääsyä. Junavirkalija katseli passia ja junalippua otsa kurtussa ja puhui jotakin (turha varmaan mainita etten ymmärtänyt), näytin viisumia ja pääsin kuitenkin sisään junaan. Hetken aikaa istuskeltuani toinen vaunuvirkailija tuli luokseni ja pyysi lippuani ja passiani nähtäväksi. En tietenkään taas ymmärtänyt mitään, mutta onneksi vastapäisellä sängyllä istui nainen, joka selitti minulle englanniksi, että lipussa oleva passin numeroni oli eri kuin passissa oleva passin numero. Niinpä tietenkin. Silloin muistin, että kun ostin lippuja netistä, kone ei hyväksynyt passin numeroa, joten laitoin siihen sitten vain jonkin numeron passistani, minkä se hyväksyi eli henkilötunnuksen. Tätä en kuitenkaan osannut selittää venäjäksi. Englantia puhuva nainen kertoi, että virkailija vaihtaisi ne ja siitä koituisi huima kolmen euron maksu minulle. Kuitenkaan missään välissä ei enää tultu kyselemään lippuja, passeja eikä rahoja ja virkalijatkin aina ystävällisinä hymyilevät minulle, joten olettaakseni sain töppäykseni anteeksi.
Kaikenlainen säätäminen ja Suomessa kertyneet univelat vaikuttivat sen verran, että silmien lupsahdellessa kiinni, lippuhässäkässä auttanut nainen käski minun tehdä pedin ja nukkua. Purin patjan kääröltä ja otin puhtaat petivaatteet hetki sitten saadusta sinetöidystä muovipussista ja nukuin huomaamattani viiden tunnin päikkärit.
Kun heräsin, oli jo pimeää. Söin nuudeleita, niin kuin junassa oli tapana ja join teetä. Juttelin yläpuolella nukkuvan naisen kanssa (edelleen siis se sama ja ainoa, joka junassa puhui englantia). Hän oli sairaanhoitajana Moskovassa ja oli nyt menossa pieneen, köyhään kotikyläänsä viettämään synttäreitään. Koulussa he eivät ollenkaan opiskelleet englantia, ainoastaan ranskaa. Hän oli oppinut englantia puhumaan parissa vuodessa itse opiskellen. Nainen ihmetteli, miten vanhempani olivat päästäneet minut tämmöiselle reissulle ja minä ihmettelin, miksi eivät olisi päästäneet. Naisella itsellään oli pari lasta, minun ikäinen ja muutaman vuoden vanhempi, joka asui Belgiassa. Mietin, miten hänet oli sinne päästetty. Nainen matkusti israelilaisen juutalais-miehen kanssa, joka ei kuitenkaan ollut hänen aviomiehensä. Matkakumppani kuulemma. Enempään en oikein siitä kuviosta ymmärtänyt. Mies näytti tanssivideoita tyttärestään, joka asusteli Israelissa. Nainen myös ihmetteli, miksi menin junalla tämän matkan kun lentokoneella pääsisi helpommin ja nopeammin. Ja miksi tälläisessä vaunussa, jossa ei ollut mitään luksusta. Pääsimme yhteisymmärrykseen siinä, että ainakin hinta oli halpa. Sitä nainen ei ehkä ihan ymmärtänyt, miksi tällaisen kokemuksen itselleni haluan.
Juuri se, että sai viettää junassa neljä päivää ja melkein neljä yötä oli kuitenkin parasta. Tiesin, ettei ole kiire eikä tarvitse tehdä mitään, jos ei halua. Voi vain olla, istua, syödä, maata, lukea ja kirjoittaa. Ja katsella maisemia.
Sairaanhoitaja-nainen oli sitä mieltä, että minun pitäisi mennä hänen luokseen kylään eikä yksin Irkutskiin. Tarjous kieltämättä houkutteli, mutta junalippu Irkutkskiin ja pitkäaikainen haave junamatkasta oli jo olemassa, joten päätin jatkaa sinne. Yön aikana nainen ja mies olivat jääneet junasta pois, mutta mies oli jättänyt minulle kosteuspyyhkeensä ja venäläisen karkin. Ehkä hän oli huomannut kun etsin tahmaisilla käsillä kosteuspyyhkeitäni enkä niitä mistään löytynyt. Niin pieni teko, mutta minä hymyilin pitkään sen jälkeen. Aamulla herätessäni ympärillä olevat ihmiset olivat täysin eri kuin nukkumaan mennessäni. Aina sama juttu matkustellessa. Toisaalta kivaa, toisaalta surullista silloin kun jotkut huikeat ihmiset häviävät ja tiedät, ettet heitä välttämättä tule enää tapaamaan. Päiväunista huolimatta, nukuin ensimmäisenä yönä 12 tunnin yöunet ja olisin melkein vieläkin voinut jatkaa, ellei ympärillä olisi ollut sellaista hälinää. Vieressäni makaavaa nuorta miestä hälinä ei kuitenkaan haitannut, hän nukkui muutaman tunnin pidempään, söi ja jatkoi taas uniaan. Muutkin kuin minä olivat tulleet junaan nukkumaan univelkojaan pois.
Matkustin Moskova-Irkutsk välin karjavaunussa ja kanssani samassa vaunussa oli 52 muuta matkustajaa, jotka taisivatkin kaikki muut olla lähinnä venäläisiä. Yhdessä loossissa oli aina kuusi sänkyä ja loossit oli eroteltu toisistaan väliseinillä, mutta ovia ei ollut. Itse olin valinnut alasängyn, koska sen alle laatikkoon sai rinkan säilöön. Käytäväpaikoilla taas olisi tuntenut olevansa aina tiellä kun joku olisi ohikulkiessaan vahingossa tönäissyt. Paikkavalintani oli siis loistava. Yläsänkyihin oli taas aina pieni kapuaminen ja piti istuskella muiden ihmisten sängyillä ja etsiä jokin pöytä, jonka ääressä saattoi syödä.
Yön aikana vastapäätä minua ikkunan viereen oli istuutunut vanha pariskunta, jotka katselivat koko päivän maisemia. Molemmat olivat lyhyitä ja pienikokoisia. Papparainen näytti vähän Joulupukki ja noitarumpu -elokuvan shamaanilta kasvojen muotonsa takia. Naisella oli mustaksi värjätyt lyhyet, ohuet hiukset ja silmät olivat onnellisesti hymyilevät aina kun hän puhui miehelleen tai katseli tätä. Jalassa mummelilla oli vaaleat villasukat ja jalkojen vieressä aamutohvelit vessakäyntejä varten. Auringon alkaessa laskea he söivät päivän ensimmäisen ja viimeisen ateriansa, jonka jälkeen he alkoivat nukkua.
Vaunuemännät ja -isännät huolehtivat meistä, siivosivat lattioita ja pitivät samovaarissa kuumaa vettä, jotta saimme syödä nuudeleita ja juoda teetä. Omasta sängystä muodostui koti, jonne olisi voinut jäädä pidemmäksikin aikaan. Meininki oli leppoisaa, monet nukkuivat ja toiset saattoivat vain istuskella tuntemattoman ihmisen pedillä, olla hiljaa ja katsella ikkunasta ulos. Ihana meininki. Toiset juttelivat taukoamatta hiljaisella, rauhallisella äänellä, ilman että se olisi häirinnyt muita. Jotkut tietenkin myös pelailivat ja katselivat älypuhelimilla videoita. Itse olin muutaman päivän ilman nettiä, mikä teki oikein hyvää, heti kun pääsin taas somettamaan, jokin alkoi hyvin nopeasti ärsyttää. Kaikessa vaatimattomuudessaan juna ja karjavaunu olivat parasta, mitä olisin voinut toivoa.
Perinteinen juna-aamiaiseni, puuroa kaikenlaisilla marjajauheilla sekä kahvia. |
Viimeinen päivä karjavaunussa oli menossa. Tuntui, että kaikki muut olivat jo jääneet junasta ja ihmiset olivat vaihtuneet useaan kertaan. Minä vain pysyin. Päivässä oli tullut syksy, ympärillä puut olivat muuttuneet punaisiksi, keltaisiksi ja oransseiksi ja jossain jopa lehdettömiksi. Ohi vilisti metsiä, soita ja aroja. Jossain välissä maisemat muuttuivat karummiksi, epätasaisemmiksi, kukkuloiksi ja vuoriksi. Välillä tuntui kuin olisi ollut Lapissa, erämaata näkyi silmän kantamattomiin, keloja ja vaivaiskoivuja. Joskus ympärillä näkyi taas puoliksi palaneita metsiä, vähän niin kuin Australiassa, vähemmän vain palaneita ja puut olivat tietenkin erilaisia.
Rakastin pieniä venäläisiä kyliä täynnä suloisia puutaloja, tummuneita hirsitaloja ja eri värisiä tiilitaloja. Taloja ympäröivät laudoista kyhätyt piharakennukset, jotka toimittavat myös osittain aitojen virkaa. Useimmiten talojen välissä oli kuitenkin myös kaiken värisiä aitoja ja monien talojen väripilkku olivat siniset ikkunapuitteet. Kaikilla oli omat kasvimaansa, joillakin jopa kasvihuoneensa. Muuten niin aution näköiset kylät näyttivät kuitenkin olevan elossa, koska joistakin savupiipuista tuprutti savua. Pihoissa kukat kukkivat edelleet ja miehet tekivät pihatöitä.
Toiseksi viimeisenä päivänä vanha pariskunta istui sängyllä vastapäätä minua, toinen toiseen ja toinen toiseen päätyyn nojaten. Vaikka sänky oli pieni, he mahtuivat siihen molemmat hyvin. Välillä mummeli hieroi papparaisen jalkoja. Kun oli tarpeeksi istuskeltu ja alkoi väsyttää, he ottivat päivätorkut molemmat sängyissään, minkä jälkeen papparainen tuli herättämään vaimonsa hellästi ja ehdotti illallista. He kokosivat yhdessä patjan kasaan ja lyhyt ja pienikokoinen papparainen sai kuin saikin patjan nostettua yläsängylle säilöön. Sitten he avasivat pöydän, nainen laittoi huivinsa pöytäliinaksi ja mies alkoi availla nuudelilaatikoita, naisen asetellessa muita ruokia pöytään ja leikatessa leipää. Papparainen lähti hakemaan nuudeleihin kuumaa vettä samovaarista ja tullessaan takaisin, hän löi päänsä yläsänkyyn. Nainen katsoi miestään, koetti pidätellä nauruaan, mutta kun huomasi ettei miestä sattunut hän hymyili hyväntahtoisesti, otti miestä hellästi käsivarresta ja sanoi tälle jotain. Pariskunta nautti ateriansa antaumuksella, jonka jälkeen he yhdessä siivosivat pöydän ja laittoivat pedin ja alkoivat nukkua.
Ilmeisesti sain univelkani parissa yössä kuitattua, koska perjantain ja lauantain välisenä yönä heräsin puolen yön aikoihin junan ollessa pysähdyksissä jollain asemalla. Ehkä en osannut enää nukkua paikoillani vaan tarvitsen junan rauhoittavat kiskojen äänet. Ilmeisesti pariskunnan vanha papparainen kaipaili myös kiskojen ääniä, koska hänkin oli hereillä ja meni ulos tupakalle. Tullessaan takaisin hän peitteli vaimonsa huolellisesti ja kuiskasi tämän korvaan jotain, jonka jälkeen hän meni takaisin omaan sänkyynsä.
Viimeisenä aamuna junassa lähes kaikki olivat loossistani lähteneet ja ajattelin jo hetken olevani ainoa koko junassa. Onneksi vanha pariskunta istui kuitenkin tutulla paikallaan vastapäätä minua ikkunan edessä. Harmikseni kuitenkin huomasin, että hekin olivat ilmeisesti lähdössä. Sänky oli koottu, nainen oli laittanut huivin päähänsä, liivin päälle ja nahkakengät jalkaan. Miehelläkin oli kauluspaita päällä ja siistit nahkakengät jalassa. Jonkin ajan kuluttua mies puki myös suorat housut jalkaansa ja laittoi lippalakin päähän.
Samovaari, ehkäpä tärkeintä, mitä junassa on. |
He jäivät pois jossakin pienessä venäläisessä kylässä, joka sekin oli täynnä pikkuisia hauskoja ja ränsistyneitä puutaloja. Pariskuntaa oli vastassa toinen vanha pariskunta ja vastaanotto oli lämmin. Varsinkin rouvat halailivat pitkään. Kun tärkeimmät kuulumiset oli vaihdettu, toinen pariskunta otti kapsäkkejä ja muovipusseja kantaakseen. Pieni papparainen tarttui rouvaansa kädestä ja niin he lähtivät junanraiteita ylittäen kohti kylää. Junamme lähtiessä jatkamaan matkaa, katselin pariskuntaa vielä viimeisen kerran ikkunasta enkä voinut olla hymyilemättä.
Matkasin yhteensä viiden aikavyöhykkeen halki. Ensiksi Helsingistä Moskovaan junalla 1073 kilometriä, jonka jälkeen Moskovasta Irkutskiin 5043 kilometriä ja aikaa siinä meni noin neljä päivää. Viimeisenä iltana yritin alkaa nukkua ajoissa, mutta eihän se uni tullut millään viittä tuntia normaalia aiemmin. Muutamat päiväunet ja rytmitön elämä saattoi myös vaikuttaa. Junassa oli nahkaiset penkit joiden päälle laitettava patja valui yleensä yön aikana puoliksi pois ja peittona oli lakana, jonka päälle sai laittaa viltin, jos oli liian kylmä. Viimeisenä yönä pyörin sängyssäni, nousin ylös ja korjasin petiäni aina tasaisin väliajoin. Jossain vaiheessa eräs suloinen, pikkuinen, venäläinen mummo tuli sänkyni luokse ja peitteli minut perusteellisesti. Niin hyvin peiteltynä uni olisi varmasti tullutkin nopeasti. Mutta juuri kun olin saamassa unenpäästä kiinni, vaunuisäntä tuli tietenkin herättämään, sillä vajaan tunnin päästä piti jäädä junasta pois. Haikein mielin jätin ihanan sänkyni, vaunun, mummon, vaunuisännän ja lähdin kävelemään hostellille. Kaikesta huolimatta en malttanut olla odottamatta, että pääsisin nukkumaan oikeaan sänkyyn.
Olin ennen reissua todella innoissani kaikesta tulevasta, mutta täytyy sanoa, että nyt olen, jos mahdollista, vielä enemmän innoissani. Tähän mennessä reissu on ollut jo aivan huikea, enkä malta odottaa, mitä kaikkea onkaan vielä tulossa.
Halusin julkaista tämän postauksen suurin piirtein reaaliajassa, vaikka iso osa Aasian postauksista (vuoden takaa siis..) odottelevat yhä tuloaan, osa kyllä jo lähes valmiina. Vaikka haluaisinkin julkaista postaukset suurin piirtein järjestyksessä ja myös reaaliajassa niin ei ole ihan aina onnistunut. Mutta nyt ainakin kerran näin! Ja pitää vielä mainita, että vähän harmittavat onnettomat nopeasti puhelimella räpsäistyt kuvat, mutta en viitsinyt kameran kanssa pyöriä vaunussa, vaikka mieli olisi tehnyt. Koetin parhaani mukaan esittää paikallista.