Mini-bussi tuli hakemaan hostellilta aamulla puoli yhdeksän, jonka jälkeen poimittiin ihmisiä ympäri kaupunkia kunnes kymmenen aikaan päästiin aloittamaan matkan teko kunnolla. Matkalla näkyi kauniita keltaisia koivumetsiä ja ruskaiset maisemat olivat jälleen kerran sanoinkuvailemattoman ihania. Pysähdyimme matkalla lounaalla, mutta kasvisruokia ei oikein kuulemma ollut, joten otin omenapiirakan. Jonossa takana oleva mies osasi englantia ja kysyi myyjältä. Onneksi oli edelleen runsaasti omia eväitä junamatkalta.
Perille päästyämme minut vietiin Olga’s houseen, majapaikkaani. Minut otti vastaan hymyileväinen, mutta tiukka rouva, joka ei puhunut englantia. Hän esitteli minulle huoneeni ja pääsin asustelemaan oikein aitoon homestayhin samaan taloon perheen kanssa ja käyttämään samaa kylpyhuonetta kuin he. Sitten Olga esitteli minulle keittiön ja kertoi, että aamupala olisi yhdeksältä ja illallinen seitsemältä. Sain myös teetä ja herkullisen suklaakakun.
Asettauduttuani taloksi, lähdin kävelemään kylälle. Khuzhir on juuri sellainen venäläinen pikkuinen kylä, josta olen jo muutaman kerran saattanut mainita. Täynnä hirsitaloja, kirkkaiksi maalattuja ikkunapuitteita, kasvimaita taka- ja etupihoilla sekä kaduilla käveleviä lehmiä ja koiria. Lähdin kävelemään järven rannalle, jossa oli toteemipaaluja. Ihmiset saivat kiinnittää eräänlaisia nauhoja niihin ja esittää toiveita. Aurinko oli jo laskeutumassa ja kävelin alas järven rantaan. Vesi olla kylmää eikä tehnyt mieli uimaan, tuuli oli sen verran kylmä. Koitin katsella olisiko rannalla näkynyt saunaa, jotta olisi voinut mennä saunomaan ja sen jälkeen uimaan. Ei kuitenkaan näkynyt. Ihailin järveä enkä voinut uskoa sen olevan järvi, koska se oli niin iso ja vesi oli niin älyttömän kirkasta. Tunnelma oli sanoinkuvailemattoman ihana ja olisin voinut istua järven rannalla ikuisuuden, mutta tiesin illallisen odottavan minua seitsemältä, joten lähdin pikkuhiljaa kävelemään kotiin päin. Ihailin auringon laskua, kylää ja katselin lehmiä iltakävelyllä.
Seuraavana aamuna aamupalalla istuessa viereisessä pöydässä istui muutama kiinalainen ja heidän venäläinen opas poika. Olga tuli siihen ja käski pojan sanoa minulle jotain englanniksi. Hän kielsi menemästä metsään, koska siellä voi olla karhuja. Otin kiellon vakavissani, koska Olga näki vaivaa, että ymmärtäisin asian. Vaikkakaan aikomuksani ei ollutkaan metsään meno, lähinnä rannoilla ja kylässä kävely. Puin runsaasti vaatteita, parit housut ja neljä paitaa, takki, pipo, hanskat, kaulahuivi… Lähdin taas kylälle ja päivän aikana kiersin joka ikisen kolkan mitä saatoin löytää. Olin varmuuden vuoksi pakannut bikinit ja pyyhkeen mukaan, jos uskaltautuisin uimaan. Uimarannalle päästyäni, tuuli oli kuitenkin aivan jäätävä ja ajatus uimaan menosta tuntui samalta pahemmalta kuin avantouinti ilman saunaa, joten päätin jättää välistä. Jotain pitää jättää seuraavalle kerralle. Näin kuitenkin rannalla jonkun rohkean, joka uskaltautui uimaan. Itselleni tuli vain vielä kylmempi, vaatekerroksista huolimatta. Rannan vieressä kasvoi harvassa mäntyjä ja niihin oli rakennettu puita vahingoittamatta pieniä ”majoja”, ilman kattoa. Kiipesin keltaiseen, istuskelin siellä ja söin eväitä.
Siinä istuskellassa tuli sen verran kylmä, että lähdin pois rannalta kylään takaisin. Siellä olikin paljon lämpimäpi, luultavasti rannalle vain osui tuuli. Kävelin katuja pitkin ja ihailin hirsitaloja. Löysin söpön kirkon kylän korkeimmailta kohdalta sekä museon. En ole ikinä ollut museossa, jossa olisin nauranut yhtä paljon. Alla olevat kuvat ehkä selittävät syyn.
Löysin myös sataman. Laiturin päässä oli kallellaan oleva ruostunut vene, joka oli kyllä aika hurja näky. Aallot löivät veneen sisälle hiljakseen ja hetken kuluttua ne purskahtivat ulos sieltä. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta, mutta veneessä oli jotain aavemaista haikeutta ja mietin, mitä on mahtanut tapahtua, että vene on siihen kellahtanut ja jäänyt.
Rannalla oli myös muita vanhoja veneitä, joista osa oli maalattu tai sprayattu tietyn teeman mukaan ja suurin osa oli jäänyt siihen paikalle, mihin ne olivat ajautuneet viimeisen reissunsa jälkeen. Sen lisäksi satamassa oli toki myös käyttökelpoisia uudempia veneitä. Kaikki erilaiset veneet siellä sulassa sovussa.
Satamasta lähdettyäni tulin tielle, jossa olin jo aikaisemmin aamulla ollut, joten tulin tulokseen, että koko kylä oli kierretty. Nälkä alkoi olla ja illalliseen oli vielä aikaa, joten suuntasin jonnekin ravintolaan. Kyselin englannin kielistä menua ja se löytyi. Valitsin sitten letun, jonka sisällä oli kotitekoista juustoa. Juomaksi tietenkin teetä sitruunalla. Juusto maistui ehkä hiukan samalle kuin meidän rahkamme Suomessa.
Illalla kiertelin vielä vähän jurtissa, joissa oli pieniä matkamuistomyymölöitä ja kaikenlaista mielenkiintosta. Tapasin venäläisen pojan, jonka kanssa juttelimme interrailauksesta. Illalla kun olin kävelemässä takaisin hostellille tapasin matkalla Irkutskin hostellin respassa työskennelleen tytön, jonka nimi oli Alexandra. Juttelimme ja hän tuli kanssani homestayssa käymään, jolloin sovimme varaavamme seuraavalle päivälle retken saaren pohjoiskärkeen. Söin kotona, jonka jälkeen lähdimme katselemaan paikallista yöelämää. Olga varoitteli, että Alexandran oli sitten tuotava minut kotiin ajoissa. Paikallinen yöelämä oli tainnut mennä jo tauolle, sillä saaren ainoa auki oleva pub meni yhdeksältä kiinni. Mutta se ei haitannut, meillä oli hauskaa ja oli tunnelmallista kävellä hiljaisia ja pimeitä Khuzkirin katuja takaisin kotiin ja jutella elämästä.
Seuraavana aamuna minivan tuli hakemaan hostellilta. Van oli täynnä aasialaisia, Alexandra ja minä sekä venäläinen kuskimme. Lähdimme ajelemaan kohti saaren pohjoisosaa metsien ja arojen läpi pysähdellen aina välillä kauniille näköalapaikoille. Ja siis kyllä ajoimme todellakin metsissä puiden välissä kiemurrellen. Metsiin oli pikkuhiljaa jo kertynyt erilaisia teitä ja jos jokin teistä oli mennyt huonokuntoiseksi, tehtiin uusi tie viereen. Välilllä tuntui, että auto oli melkeimpä vaakatasossa ja meno oli kaikin puolin varsin möykkyistä. Maisemat olivat huikean kauniita ja tarinat mielenkiintoisia. Saaren pohjoisosaan päästyämme meillä oli lounastauko. Kuskimme valmisti meille kalakeittoa sekä teetä nuotiolla. Oli herkullista. Reissu oli kyllä mielenkiintoinen, mutta vähän tunnelmaa pilasi se, että samanlaisia vaneja kuskeineen, aasialaisturisteineen ja kalakeittoineen oli kymmeniä. En oikein ehkä ole tuollaisten valmismatkojen ystävä, vaikka ne joskus ovatkin se helpoin vaihtoehto. Kuitenkin tuntuu, että nautin enemmän edellisestä päivästä kun kiertelin yksin pikkukylää, rantoja ja kukkuloita. Ehkäpä aistin sen saaren taianomaisen tunnelman paremmin yksin ja rauhassa.
Illalla oli illallinen kotona ja seuraavana aamuna oli palattava takaisin Irkutskiin. Harmitti tietenkin taas lähteä upealta saarelta, mutta toisaalta tiesin, että Irkutsk olisi myös upea ja edessä olisi uusia upeita seikkailuja. Menimme Alexandran kanssa samalla vanilla takaisin kaupunkiin ja pysäsimme samalla huoltoasemalla lounaalla. Tällä kertaa heiltä löytyi jonkinlainen munariisipasteIja. Tosin pyynnöistä huolimatta, minulle tuotiin ensiksi lihalla täytetty pasteija, mutta sain onneksi uuden tilalle. Oli muuten kolmas kerta kun tuolla reissulla sain lihalla täytetyn pasteijan kananmunan sijaan. Saattoi olla yksi syy siihen miksi olin hieman pelokas maistelemaan oudon näköisiä ruokia, vaikka rakastan sitä jos olen varma, että niissä ei ole lihaa. Munariisipasteija oli kuitenkin sen verran herkullista, että kannatti vähän kärsiä.
