Ikävä

Matkustelun yksi surullisia puolia on ikävä. Mitä enemmän matkustan, sitä enemmän ikävän kohteita tulee. Aina välillä törmään sielunkumppaneihin, joiden kanssa kaikki loksahtaa paikoilleen. Päivän tunnettuamme, tuntuu kuin oltaisi oltu ystäviä vuosia ja viikko tuntuu jo ikuisuudelta. Joskus viikossa ehtii tapahtua enemmän kuin koko lyhyen elämäni aikana.

Ikävä on erityiseen raastavaa, koska en tiedä tulenko näkemään niitä sielunkumppaneita enää ikinä. Erottuamme mietin unohdanko ikinä ja selviänkö näistä jatkuvista hyvästien jätöstä. Toistaiseksi olen aina selvinnyt ja ajan kuluessa ikävä onneksi helpottaa. Ihmiset alkavat tuntua kuin kaukaiselta unelta ja mietin, tapasimmeko edes oikeasti tai oliko meillä joskus se ihana viikko. Kun lyhyessä ajassa tapahtuu niin valtavan paljon asioita, on vaikea sisäistää ne kaikki ja tajuta, että minulle juuri on tapahtunut nämä kaikki huikeat asiat ja kohtaamiset.

Ikävöin milloin ketäkin ympäri maailmaa. Joskus ikävä saattaa iskeä meksikolaiseen ravintolaan mennessä kun mieleen tulee tuttujen makujen myötä yksi elämäni parhaista illoista Barcelonassa. On niin sydäntäsärkevää, kun tiedän, ettei sellaista samanlaista iltaa enää koskaan tule. Ikävä saattaa iskeä, kun näen tutun näköiset kasvot ihmisvilinässä tai kun kuulen tuttavallisen äänen. Tai kun syön suklaahippukeksejä ja muistan sen yhden illan keittiön rappusilla Australian uskomattoman kirkkaan tähtitaivaan alla samaisia keksejä syöden. On ihmeellistä, kuinka jokin tuoksu, maku tai ääni saavat aikaan niin voimakkaita tunteita. Ikävä tulee yhtäkkiä ja kutsumatta kuin jättimäisenä aaltona.

Kaikkien niiden huikeiden ihmisten lisäksi rakastun myös toinen toistaan upeimpiin paikkoihin. Paikkoihin, jotka tuntuvat heti ensisilmäyksellä kodilta, melkein ennen kuin olen ehtinyt laittaa jalkaani maan pinnalle. Kaikki huoleni häviää ja kävelen pitkin katuja tai metsiä typertyneen onnellinen hymy kasvoilla. Minulta kysytään usein, mikä on lempimaani, mutta se on aivan mahdoton sanoa. Olen jättänyt palan sydäntäni niin moniin maihin ja kaupunkeihin ja niin monet paikat ovat tuntuneet siltä, että voisin viettää niissä useammankin vuoden. Tuntuu, että myös paikoilla on omanlainen energiansa ja joidenkin paikkojen kanssa sitä vain synkkaa heti, ihan niin kuin ihmistenkin.

Useimmiten ikävä on kaipuuta ja lämpimiä muistoja, kiitollisuutta ajoista, jotka on ollut. Vaikka ikävä joskus sattuu, loppujen lopuksi olen kuitenkin älyttömän onnellinen ja kiitollinen, että olen saanut matkojeni varrella tutustua sellaisiin ihmisiin ja sellaisiin paikkoihin.

Ennen Australiaan lähtöä minulla ei ollut ikinä ollut koti-ikävää, ei edes lapsena ja ajattelin, etten varmaan koskaan pode sellaista. Ehkä en ole kaivannut kotiin, koska tiedän, että koti odottaa siellä Suomessa samanlaisena ja tulen sen sitten näkemään kun jälleen palaan. Nyt kun olen ollut reissussa vähän pidempään, olen vihdoin tuntenut myös koti-ikävää. Kun on tullut jotain surullisia yllätyksiä tai kun reissussa kaikki ei ole mennyt hyvin, sitä toivoisi vain olevansa kotona.

Viime keväänä äitini laittoi lapsuudenkotini myyntiin, mikä oli ollut odotettavissa. Olin menossa kesällä Suomeen muutenkin ja vietin aikaa kotona, joten asia ei sen kummemmin minua ehtinyt liikuttaa. Ajattelin koko ajan, että tuskinpa se talo syksyn tai seuraavan reissuni aikana kaupaksi menee. Ehkäpä sitten muutaman vuoden päästä, niin kuin muutkin talot meillä päin. Syksyllä Tyynen meren saarilla ollessani talosta kuitenkin kirjoitettiin paperit ja se oli myyty. Sitä oli jotenkin aivan mahdoton ymmärtää, koska talo oli ollut meillä aina. Vasta kun ystäväni pakkasi tavaroitani ja päivitti pakkausoperaatiota minulle reaaliajassa, tajusin, mitä oli tapahtumassa.

Kirjoittaminen on aina ollut minulle tavallaan terapiaa ja niinpä ajattelin kirjoittaa kirjeen kodillemme, Maahille. Istuin muutaman metrin päässä rannasta omassa pienessä majassani, kirjoitin, itkin ja katselin merta. Sen jälkeen olo oli paljon kevyempi ja tuntui, että tajusin vähän paremmin, mitä siellä kaukana syksyisessä Suomessa oli meneillään.

Rakas Maahi

Meidän yhteinen taipaleemme alkaa olla lopussa, joten ajattelin kirjoittaa kirjeen. Vähän niinkuin jäähyväiskirje, vaikka en haluaisi sanoa niin. Toivon, että näen sinut vielä joku päivä. Olet ollut osa elämääni enemmän tai vähemmän 22 vuotta ja olet ollut aina tukeva, turvallinen ja vahva, silloinkin kun olen itse ollut heikko ja avuton.

En enää muista päivää, jolloin muutin Maahille, tiedän vain, että sinä päivänä tapahtui paljon. Sain maailman parhaan pikkuveljen ja muutimme maailman parhaaseen taloon. Molemmat isoja ja upeita muutoksia, mutta taisivat olla pienelle Sannille vähän liikaa kerralla, koska sain oksennustaudin. Näköjään reagoin jo silloin vatsallani kaikkeen. Äiti ja Isä rakensivat meille parhaan mahdollisen lapsuuden ja nuoruuden kodin. Olen aina rakastanut Maahia ja olen aina ajatellut sen olevan paras koti ikinä. Pienenä ajattelin, että aion asua Maahilla loppuikäni, vielä sittenkin kun äiti ja isä ovat muuttaneet pois. Sittemmin ajatukseni ovat muuttuneet monet kerrat, mutta ymmärrän erittäin hyvin edelleen, miksi olen halunnut talossa koko ikäni asua.

Sinuun, Maahiin liittyy niin paljon muistoja, että niistä voisi kirjoittaa kirjan, niin rakkautta, surua, haikeutta, vihaa, lämpöä ja kylmyyttä, naurua ja itkua. Parhaimpiin muistoihin varmaan kuuluvat ne lapsuuden joulut, jotka alkoivat jo paljon ennen jouluaattoa. Leivottiin pipareita ja joulutorttuja, lähimetsästä haettiin jouluilo ja mummu ja Kirre tulivat auttelemaan äitiä jouluruokien kanssa. Kun me Aarnin kanssa kasvettiin, mekin osallistuttiin jouluruokien valmistukseen. Jouluaamuna saunottiin lempeissä löylyissä ja koitettiin pongailla saunatonttua. Kerran joku taisi sen nähdä vilaukselta, ehkä tunnet tontun paremmin. Kotona oli kynttilöitä joka puolella, esimerkiksi maailman hienoimman leivinuunin päällä. Ulkona oli paljon lunta ja lumihiutaleet leijailivat ulkotulien lepattavaa liekkiä vasten. Istuttiin Aarnin kanssa keittiön suuren pöydän ja ikkunan välisellä penkillä ja katseltiin ikkunasta ulos ja odotettiin, koska joulupukki ilmestyisi portin pieleen. Välillä huijattiin toisiamme, että nyt se pukki näkyi, vaikka ei näkynytkään. En usko, että on mahdollisuutta saada parempia ja jouluisempia jouluja.

Pienenä meidän suuressa olkkarissa katseltiin Vaahteramäen Eemeliä ja aamuisin ennen kouluun lähtöä (ja enne kun oltiin liian painavia), kun oli vaikea herätä, isä kantoi meidät keittiön vanhalle puusohvalle, jolla saattoi rauhassa heräillä. Lastenhuoneessa luettiin iltasadut ja kirjoitin ensimmäiset kirjani ja leikin Aarnin kanssa koulua. Lastenhuone olikin milloin koulu, kauppa, kirjasto tai huvikumpu.

Lapsena parhaita asioita oli myös talo, jonka ympäri saattoi juosta. Korkean keittiön muurin reunalta oli hauskaa hypellä isän syliin. Muistan hiihto- ja metsäretket, joille isä meitä aina vei, jotta tutustuimme lähiseutuihin paremmin. Aina oli yhtä ihana palata takaisin lämpimään kotiin, jossa odotti lämmin ruoka ja oma huone. Pihapiirissä oli paljon kaikkea mielenkiintoista, oli ystävällinen koiramme Henki ja kissoja. Oli suuli kauniilla näköalatornilla, jossa välillä saatettiin syödä päivällistä. Oli maailman paras puumaja, joka toimi myös kasvisravintolana ja kakkoskotina. Ulos lumihankeen saattoi juosta suoraan saunasta alasti eikä naapureita haitannut, koska ne asuivat niin kaukana. Meillä oli keinuja ja hiekkalaatikoita, oli lumilinnoja, pulkkamäkiä ja hiekkaliukumäkiä. Lähimetsissä oli luontopolkuja ja lähellämme oli kaikkea, mitä saattoi luonnolta toivoa, oli metsää, suota, peltoja ja lampia sekä järviäkin löytyi aika läheltä. Oli lintuja, rauhaa ja Suomen luontoa parhaimmillaan. 

Pienenä minua kiehtoi vintti, jonne oli kiellettyä mennä. Ja sitten kun sinne pääsi, aloin haaveilla huoneestani siellä ja kun vihdoin sain huoneeni, se oli kaunein ja ehdottomasti paras huone ikinä. Ikkunaerkkerit ja sänky pienessä kolossa oli ehkä parasta, mitä omalta huoneelta saattoi toivoa. Kasvaessani ja muuttuessani, huonekin muuttui, mutta pysyi silti aina yhtä rakkaana. Aina se oli turvallisin ja yksi parhaista paikoista maailmassa. Paikka, jossa sai olla rauhassa, mutta jossa ei tullut ikinä tylsää.

Olit pienelle lapselle täynnä piilo- ja pakopaikkoja (mutta silti isä aina onnistui löytämään ne kaikki). Parhain piilopaikka on ollut vintin kattoparrujen päällä, siellä äidin tekemien mattojen seassa. Siellä oli turvallista ja rauhallista kirjoittaa päiväkirjaa, siellä oli sallittua olla surullinen. Sinä teit siitä turvallisen ja osasit lohduttaa vain olemassaolollasi ja hyväksymällä minut juuri sellaisena kuin milloinkin olin.

Maahilla on järjestetty lukemattomia ihania juhlia ja talkoita ja vieraat ovat aina olleet tervetulleita meille. Oli ihanaa kuinka otimme vastaan kosovolaiset pakolaiset, sukulaiset, ystävät, tuntemattomat ja tutut. Meillä järjesttettiin aina parhaat lasten synttärit ja aarreleikit, lettujenpaistot nuotiolla, ylioppilasjuhlat ja valmistujaiset. Suuren, kestävän ja kauniin keittiön pöytämme ääressä oli aina tilaa ihmisille, aina löytyi lisää tuoleja ja pöytä oli katettu herkullisella kasvisruualla. Joskus katselen kuvia ylioppilasjuhlistani ja mietin, kuinka kaunis koti meillä onkaan ja kuinka kauniisti se on osattu koristella. 

Maahi, olet älyttömän mielenkiintoinen ja huikea taidonnäyte niin minun kuin monien muidenkin mielestä. Olet aina ollut turvallinen ja kotoisa, mutta vanhempana sitä on oppinut arvostamaan eritavalla myös sitä, kuinka ajettelevainen ja taitava isä on ollut sen rakentaessaan. Vanhassa talossa on aina omat haasteensa, mutta niistä kaikista on selvitty loistavasti. Se on vaatinut älyttömän määrän opiskelua ja tietoa, jonka omaksumisessa on mennyt valtavasti aikaa. Ja josta minullakaan ei varmaan suuresta osasta ole ollut hajua. Ikkunoita korjaillessani Humpilla, tajusin taas vähän paremmin kuinka valtava työ Maahin rakentamisessa on ollut.

Luonto Maahin ympärillä on upea ja ihmeellinen, kaikki kasvit, joita on löytynyt yrttimailta, kasvimailta tai ihan vain luonnosta, ovat olleet ihmeellisiä ja niistä on saanut kokkailla vaikka mitä. On ihanaa luksusta kävellä kesäaamuisin talon ympäri ja poimia tarvikkeet aamupalalle, tuoksuu kesä ja linnut laulavat. Maahin keittiössä on tasot sopivan matalalla ja biojäteluukku keittiöstä kompostivessaan on yksi nerokkaimmista ideoista. Kierrätys toimii muutenkin upeasti. Maahin sisustus, värit, seinät ja talon tunnelma on ihanan lämmin ja lempeä, siellä on hyvä olla. Kotona ei ikinä pelota, vaikka olisikin yksin suuressa talossa. Kuinka ihanaa on ollut asua talossa, jossa on hyvä hengittää, on raikas ilma ulkona ja sisällä, on lämmintä myös talvella ja lämpö pysyy tukevien hirsiseinien sisäpuolella, vaikka ulkona olisi kovakin pakkanen. Eristetyt seinät ovat niin nerokas keksintö ja sitä osaa arvostaa ihan eri tavalla kun on asunut Uudessa Seelannissa ohutseinäisissä taloissa, joissa vetää vähän joka nurkasta eikä lämpöeristyksistä ole tietoakaan. 

Hyvää kotia on pitänyt itsestäänselvyytenä kun se on ollut niin kauan. Vaikka kaikki muu olisi elämässä muuttunut, lähtenyt ja vaihtunut, Maahi on seissyt paikallaan vakaana ja hetkahtamatta.

On ollut turvallista lähteä pois kotoa, kun aina on ollut Maahi ottamassa vastaan minut takaisin reissuiltani, mistä ikinä olenkaan tullut. Olen voinut palata karkureissuilta pienenä itsepäisenä tyttönä tai teininä sumuisena kesäyönä hiljaa hiippailen, etten herättäisi äitiä. Vanhempana olen voinut palata salaa toiselta puolen maailmaa Aarnin reppuselässä. Viimeisen kerran kun palasin pidemmältä reissulta kotiin, sateenkaari oli kaartunut talomme ylle ja sateenkaaren pää osoitti taloomme. Tietenkin. Olenhan minä sen aina tiennyt, että talomme on aarre, mutta nyt ymmärrän sen ehkä vieläkin paremmin. Tuntui hyvältä palata kotiin. Ehkä me molemmat, sinä Maahi ja minä sisimmissämme tiesimme, että se olisi viimeinen kerta kun palasin kotiin. Näköjään luontoäiti tiesi sen myös, koska oli päättänyt loihtia sateenkaaren juuri sille hetkelle ja juuri siihen paikkaan.

Sitä on vaikea kuvailla, miltä tuntuu olla maailman toisella puolen paratiisirannoilla, kun sinä vaihdat omistajaa. Täällä pitäisi olla iloinen ja rentoutunut, mutta minä nukkuisin mieluiten omassa huoneessani, omassa sängyssäni, omassa talossani, omassa kodissani ne viimeiset yöt kun se on vielä mahdollista. Samalla sitä tuntee huonoa omatuntoa, koska ei voi nauttia tästä elämästä, tästä hetkestä täysillä täällä, vaan ajatukset ovat enemmän sinussa. On huono omatunto, kun ei voi olla auttamassa muutossa. Mutta ihminen ei voi valitettavasti olla monessa paikassa yhtä aikaa, ajatukset kuitenkin voivat. 

Viimeisenä iltana Suomessa kun nukahdin omaan sänkyyni, ajattelin, että se olisi ehkä viimeinen yöni Maahilla. Nopeasti kuitenkin muutin mieltäni ja ajattelin että tuskinpa kuitenkaan on. Maahi on ollut niin pitkään elämässäni, että ei se voisi mitenkään olla viimeinen iltani siellä. Niin kuitenkin kävi ja sitä on vaikea ymmärtää täältä, sitä on vaikea ymmärtää, että kun palaan Suomeen ei enää olekaan sitä vanhaa, tuttua ja turvallista kotia, minne mennä. Elämässä pitää joskus osata päästää irti vanhasta ja jatkaa uutta elämää, nyt meillä molemmilla ja äidillä on kääntymässä uusi sivu elämässä. 

Toivon sinulle, keltainen aurinkokoti kaikkea parasta tulevaan. Toivon omistajia, jotka rakastavat sinua ihan yhtä paljon kuin me kaikki ja jotka pitävät sinusta hyvää huolta myös jatkossa. Kiitos, että olet aina seissyt tukena ja turvana, vakaana ja viisaana. Kiitos, että olet ollut maailman paras koti, mitä on voinut ikinä toivoa.

Rakkaudella
Sanni

Ikävä ei koskaan katoa, kaipuu niihin erityisen tärkeisiin ihmisiin ja paikkoihin on joskus vahvempi ja joskus se on siellä jossain taka-alalla. Sen kanssa pitää vain opetella elämään. Saan olla kiitollinen, että elämässäni on niin paljon huikeita ihmisiä ja paikkoja, joita rakastaa ja kaivata. Joskus vain mietin, että olisi ollut helpompi pysyä Suomessa, ettei tarvitsisi tietää tästä raastavasta ikävän tunteesta, mutta kyllä tämä kaikki on ollut sen arvoista. Ehkäpä joku päivä vielä tapaamme.

Ajassa taaksepäin Cornwallin kalastajakyliin

Aamulla otin junan kohti Cornwallia ja siellä suuntasin aivan länsikärkeen pieneen Penzancen kylään. Olin päättänyt kokeilla elämäni ensimmäisen kerran yksin airbnb-kämppää ja kokemus oli kyllä aivan huikea. Saapuminen yöpaikkaani sujui helposti, minut otti vastaan ihana itävaltalainen nainen sekä hänen italialainen kämppis (tai mahdollisesti pitkäaikaisempi airbnb -vieras). Italialainen tarjosi minulle heti teetä ja olin iloinen päästessäni kunnon suihkuun. Lontoon hostellin suihkut nyt olivat noh.. toimimattomia. Eräs suihku toimi ainoastaan, jos hanaa painoi jatkuvasti ja toisesta suihkusta tuli vain tulikuumaa vettä.

Minulla oli ihana pikkuinen ullakkohuone, josta oli näkymät kylän kattojen ylle sekä hiukan myös merelle. Tunsin itseni englantilaiseksi prinsessaksi kattohuoneistossa ja olin tyytyväinen elämääni. Illalla lähdin kävelemään Penzancen katuja ja rantoja, ihailin vanhoja, englantilaisia rakennuksia ja jälleen tuntui kuin olisi mennyt jokusen sata vuotta ajassa taaksepäin tällä kertaa pienessä rannikon kalastajakylässä. Tuo tunne tuli hyvällä tavalla Englannissa niin monta kertaa vastaan. Sitä vain tunsi historian nahoissaan niin voimakkaasti ja oli helppoa kuvitella millaista elämä on siellä ollut joskus kauan sitten. Vaikka kylä oli pieni, englantilaiseen tapaansa siellä oli pubeja joka kadulla useita. Valitsin lopulta yhden pienen ja suloisen, otin lasillisen punaviiniä ja ensimmäisen fish & chipsini, koska oltiin meren rannalla ja oletin kalan olevan tuoretta. Onneksi olin nälkäinen, koska annos oli niin suuri. Kesäilta oli kauniin vaaleanpunainen ja merituuli raikas.

Seuraavana päivänä lähdin käymään St Ivesissä, joka oli toinen pikkuinen kalastajakylä alle tunnin matkan päässä Penzancesta. Otin menopaluulipun bussiin ja matka kävi nopeasti ihania maalaismaisemia katsellen. Jälkeenpäin hostini sanoi, että olisi kannattanut ottaa juna, sekin olisi ollut kuulemma kaunis reitti. Ensi kerralla voin kokeilla sitä. St Ives oli sekin todella suloinen, tuli vähän mieleen Kreikka valkoisista pienistä kujista. Mutta toisaalta kylä oli kyllä niin englantilainen kuin vain voi olla. Sää oli sateinen ja sumuinen, mikä sopi tunnelmaan. Kävin katsomassa majakkaa ja kävelin pienillä kujilla päämäärättömästi. Löysin upealla paikalla olevan hautausmaan ja kävin syömässä elämäni ensimmäiset skonssit. Skonsseja ja kermateetä mainostettiin vähän jokaisessa kahvilassa ja oletin teen kuuluvan hintaan, mutta sainkin pelkät skonssit. Tajusin, että tee olisi pitänyt pyytää erikseen, mutta menivät ne skonssit vedenkin kanssa. Piti muutenkin sästää vähän rahaa.

Illallalla palasin takaisin Penzanceen ja juttelin pitkään kämppiksenä olevan italialaisen vanhemman naisen kanssa. Hän kertoi Italian poliittisesta tilanteesta ja kuinka hän halusi opiskella englantia ja oli aina iloinen kun pystyi sitä harjoitella. Hän kertoi rakastavansa Englantia, vaikka siellä olikin kylmä. Lopuksi hän vielä pohti olinko syönyt ja vaikka kerroin olevani menossa illalliselle hän kääri minulle talouspaperiin mansikoita ja viinirypäleitä. Hänellä oli aina pieni ruokavarosto huoneessaan, mikä meillä oli yhteistä.

Illalliselle menin läheiseen Barn ravintolaan. Ruoka oli älyttömän hyvää, jonkinlaista kukkakaalia ja munakoisoa uunissa tomaattikastikkeessa haudutettuna. Vähän tunnelmaa häiritsi kuitenkin se, että minut laitettiin istumaan aivan jonkun pariskunnan viereen ja tuli tunne, että häiritsin heidän romanttisia treffejään. Yritin kyllä parhaani mukaa näyttää siltä, että en muka kuuntele heidän keskustelujaan. Onneksi on olemassa puhelin, jonka maailmaan uppoutua.