Aamulla otin junan kohti Cornwallia ja siellä suuntasin aivan länsikärkeen pieneen Penzancen kylään. Olin päättänyt kokeilla elämäni ensimmäisen kerran yksin airbnb-kämppää ja kokemus oli kyllä aivan huikea. Saapuminen yöpaikkaani sujui helposti, minut otti vastaan ihana itävaltalainen nainen sekä hänen italialainen kämppis (tai mahdollisesti pitkäaikaisempi airbnb -vieras). Italialainen tarjosi minulle heti teetä ja olin iloinen päästessäni kunnon suihkuun. Lontoon hostellin suihkut nyt olivat noh.. toimimattomia. Eräs suihku toimi ainoastaan, jos hanaa painoi jatkuvasti ja toisesta suihkusta tuli vain tulikuumaa vettä.
Minulla oli ihana pikkuinen ullakkohuone, josta oli näkymät kylän kattojen ylle sekä hiukan myös merelle. Tunsin itseni englantilaiseksi prinsessaksi kattohuoneistossa ja olin tyytyväinen elämääni. Illalla lähdin kävelemään Penzancen katuja ja rantoja, ihailin vanhoja, englantilaisia rakennuksia ja jälleen tuntui kuin olisi mennyt jokusen sata vuotta ajassa taaksepäin tällä kertaa pienessä rannikon kalastajakylässä. Tuo tunne tuli hyvällä tavalla Englannissa niin monta kertaa vastaan. Sitä vain tunsi historian nahoissaan niin voimakkaasti ja oli helppoa kuvitella millaista elämä on siellä ollut joskus kauan sitten. Vaikka kylä oli pieni, englantilaiseen tapaansa siellä oli pubeja joka kadulla useita. Valitsin lopulta yhden pienen ja suloisen, otin lasillisen punaviiniä ja ensimmäisen fish & chipsini, koska oltiin meren rannalla ja oletin kalan olevan tuoretta. Onneksi olin nälkäinen, koska annos oli niin suuri. Kesäilta oli kauniin vaaleanpunainen ja merituuli raikas.
Seuraavana päivänä lähdin käymään St Ivesissä, joka oli toinen pikkuinen kalastajakylä alle tunnin matkan päässä Penzancesta. Otin menopaluulipun bussiin ja matka kävi nopeasti ihania maalaismaisemia katsellen. Jälkeenpäin hostini sanoi, että olisi kannattanut ottaa juna, sekin olisi ollut kuulemma kaunis reitti. Ensi kerralla voin kokeilla sitä. St Ives oli sekin todella suloinen, tuli vähän mieleen Kreikka valkoisista pienistä kujista. Mutta toisaalta kylä oli kyllä niin englantilainen kuin vain voi olla. Sää oli sateinen ja sumuinen, mikä sopi tunnelmaan. Kävin katsomassa majakkaa ja kävelin pienillä kujilla päämäärättömästi. Löysin upealla paikalla olevan hautausmaan ja kävin syömässä elämäni ensimmäiset skonssit. Skonsseja ja kermateetä mainostettiin vähän jokaisessa kahvilassa ja oletin teen kuuluvan hintaan, mutta sainkin pelkät skonssit. Tajusin, että tee olisi pitänyt pyytää erikseen, mutta menivät ne skonssit vedenkin kanssa. Piti muutenkin sästää vähän rahaa.
Illallalla palasin takaisin Penzanceen ja juttelin pitkään kämppiksenä olevan italialaisen vanhemman naisen kanssa. Hän kertoi Italian poliittisesta tilanteesta ja kuinka hän halusi opiskella englantia ja oli aina iloinen kun pystyi sitä harjoitella. Hän kertoi rakastavansa Englantia, vaikka siellä olikin kylmä. Lopuksi hän vielä pohti olinko syönyt ja vaikka kerroin olevani menossa illalliselle hän kääri minulle talouspaperiin mansikoita ja viinirypäleitä. Hänellä oli aina pieni ruokavarosto huoneessaan, mikä meillä oli yhteistä.
Illalliselle menin läheiseen Barn ravintolaan. Ruoka oli älyttömän hyvää, jonkinlaista kukkakaalia ja munakoisoa uunissa tomaattikastikkeessa haudutettuna. Vähän tunnelmaa häiritsi kuitenkin se, että minut laitettiin istumaan aivan jonkun pariskunnan viereen ja tuli tunne, että häiritsin heidän romanttisia treffejään. Yritin kyllä parhaani mukaa näyttää siltä, että en muka kuuntele heidän keskustelujaan. Onneksi on olemassa puhelin, jonka maailmaan uppoutua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti