Hetkiä farmilta

Vielä olisi viimeinen postaus edellisestä working hostellistani! Tulipas taas ikävä tuota paikkaa ja noita ihmisiä tätä tehdessä. Mangokaudelta minulla ei juurikaan ole kuvia puhelimessa saati sitten kamerassa, joten koitin vähän ryhdistäytyä avokadojen aikaan, koska ovathan ne kivoja muistoja. Kuvien puuttuminen johtui kyllä täysin siitä, että oli niin paljon kaikkea, että en muistanut puhelimen olemassa oloa. Mangokaudella ei myöskään ollut ilmaista kunnollista wifiä, niin unohdin jo melkein sosiaalisen mediankin. Avokadokauden aikana kuvailin kuitenkin enemmän, joten ajattelin jakaa muutamia arkisia juttuja hostellista ja farmilta.

Childerin keskusta on pikkuinen, siellä on muutamat kaupat, mäkkäri ja uima-allas, jossa tuli käytyä aika paljon silloin kun se oli vielä auki. Talven tullessa, se meni kiinni. Childerissä sain myös elämäni parhaimman pitsan sekä herkullista thai-ruokaa.

Taivas oli aina aivan älyttömän upea. Ihailin ja ihmettelin sitä päivittäin, kuinka se voikaan olla niin erilainen ja kaunis. Öisin kirkas tähtitaivas tähdenlentoinen, aamuisin toinen toistaan upeampia auringonnousuja ja iltaisin taas mitä kauniimpia auringonlaskuja. Totta kai mukaan mahtui silti myös niitä pilvisempiä ja sateisempia maisemia.

Lehmihaan poikki ja pienen metsän läpi kävellessä, tultiin pikkuisen lammen rannalle, jossa oli muutamia riippumattoja ja hiljaisuus. Matkan varrella metsässä näin ehdottomasti suurimman käärmeeni luonnossa, mitä olen ikinä nähnyt. Se oli parisen metriä pitkä ja käsivarren paksuinen.

Viikonloppuisin oli kyllä aina aivan huikeita pippaloita ja ohjelmaa. Viimeisenä viikonloppuna juhlittiin kolmia synttäreitä ja syötiin hampurilaisia, hedelmävartaita ja tehtiin koreografioita töiden inspiroimina. Ananaksia poimineet pojat tekivät tanssin anaksen poiminnasta ja meillä avokadoja poimineilla oli omanlaisemme.

Vaikka keittiö olikin töiden jälkeen aina tupaten täynnä ja sotkuinen, silti minulla oli kokkailuinspiraatiota ihan kiitettävästi. Ihanaa oli myös päästä maistelemaan kaikkien muiden kokkailuja ja saada näin myös uusia ideoita itselle.

Mangokauden lopuksi poltettiin meidän vaatteet, joista saattoi vielä tarttua mango rash. Varsinkin mangokauden aikaan meillä oli usein iltaisin nuotio, jonka äärellä sitten juotiin olutta ja juteltiin kaikenlaista ja katseltiin tähdenlentoja.

Puissa kasvoi paljon noita pikkuisia miniavokadoja. Oli pakko keräillä niitä taskuun, koska ne olivat niin söpöjä ja halusin avata yhden ja katsoa miltä se näyttäisi. Se oli aika raaka ja sisällä ei ollut siementä.

Nuo (ennen valkoiset!) conssit olivat ensimmäisten kolmen työtunnin jälkeen jo suurinpiirtein tuossa kunnossa. Muutaman päivän jälkeen jalkani alkoivat olla niin pahoilla rakoilla noista, että heitin kengät roskikseen ja otin Niket käyttööni, jotka ovat pesujen ansiosta säilyneet vähän paremmin.

Kirkkaan vihreät sammakot olivat aivan älyttömän suloisia ja olin aivan innoissani kun näin sellaisen vihdoin ensimmäisen kerran! Jonain iltana löysin ihan minikoisen vihreän sammakon, suurin piirtein kynteni kokoisen. Hetken aikaa esittelin sitä haltioissani kaikille, kunnes päästin sen vapauteen. Noiden lisäksi varsinkin kesäöinä piha oli aivan täynnä normaaleja rumikonnia. Ja siis tarkoitan oikeasti täynnä, koska oli jatkuvasti varottava ettei olisi tallonut sellaista. Ja vaikka kuinka varoi, silti varmasti jossain vaiheessa astui sammakon päälle.

Lähimmälle rannalle oli reilu puolen tunnin ajomatka, joten sielläkin tuli muutamia kertoja käytyä. Uitiin jättiläismäisissä aalloissa ja kun aallot eivät olleet niin isoja, saatettiin pelailla peliä, jossa tytöt menivät poikien olkapäille istumaan ja yrittivät tiputtaa toisiaan veteen sieltä. Tietenkin voitin kaikki pelit, vaikka vaihtelinkin pariani. Rannan lähellä käytiin kerran myös markkinoilla, joita täällä Australiassa järjestetään useissa paikoissa viikottain, jossain jopa päivittäin.

Mitä Australiaan kuuluu?

Vietin kesällä tosiaan puolitoista kuukautta Suomessa ja 5.7. lähdin takaisin Australiaan lentäen jälleen Singaporen kautta Darwiniin. Oli outoa, mutta kotoisaa palata sinne reilun puolen vuoden jälkeen. Sinä aikana on kuitenkin tapahtunut niin paljon. Jotenkin oli helppoa palata, ei jännittänyt yhtään ja kaikki sujui hyvin. Itse asiassa Suomeen meno oli jännittänyt enemmän kuin Australiaan paluu. Ehkä Suomeen menossa jännitti vain se kun juuri kukaan ei siitä tiennyt ja jännitti kuinka ihmiset reagoisivat.

Karma Cafe & Fittnes Darwinissa

Darwinin hostellini

Olin Darwinissa pari yötä hostellissa, etsien töitä ja käyden lempparipaikoissa syömässä sekä tutustuin myös pariin uuteen kahvilaan. Nukuin paljon ja unirytmi oli aivan sekaisin. En ollut Suomen enkä Australian ajassa vaan menin nukkumaan neljän aikaan päivällä ja saatoin nukkua helposti kellon ympäri. Voisi päätellä, että Suomen reissu vaati veronsa ja univelkaakin oli saattanut vähän kertyä. Joku myös mainitsi, että kotiin mennessä sitä yleensä nukutaan pitkät yöunet.

Cairns ja ihanat vuoret

Darwinin lähellä ei kauheasti ole farmeja, joten olin varannut lennon Cairnsiin, koska ajattelin, että siitä ympäristöstä löytyisi farmeja tai working hostelleja. Vähän haikeani jätin Darwinin taas jälkeeni ja saavuin illalla Cairnsiin, joka tuntui yllättävän kylmältä Darwinin jälkeen. Tarkoituksena oli ollut pysyä pohjoisessa, jottei olisi kauheasti tarvinnut lämpimiä vaatteita, mutta kyllä Cairnsissakin välillä iltaisin joutui vetämään pitkähihaisen päälle. Töiden suhteen tuntui, että kausi oli myöhässä, koska joka paikassa olevan aika hiljaista. Tutustuin muutaman päivän ajan kaupunkiin ja juhlin kavereiden kanssa, sillä Cairnsissa oli paljon tuttuja avokadoajoilta. 

Paleo Cafe Cairnsissa

Eräänä iltana sitten löysin Facebookista postauksen, jossa erääseen working hostelliin kaivattiin työntekijöitä. Hostelli oli sellainen, jota olin jo pitkään katsellut ja joka vaikutti kaikin puolin hyvältä. Varasin bussin ja aikaisin seuraavana aamuna pakkasin kamani, yllättäen taas muutaman tunnin yöunien jälkeen ja lähdin keskustaan. Aikataulu oli aika tiukka ja minulla ei ollut hajuakaan, missä bussipysäkki sijaitsi, sillä se oli jossain kauppakeskuksen, parkkipaikkojen ja juna-aseman lähettyvillä. Etsittyäni ja käveltyäni hetken aikaa ja kun bussin lähdöstä oli jo vartti aikaa, luovutin ja harmittelin hetken, koska olin bussin kuitenkin jo maksanut. En halunnut maksaa uutta bussia ja seuraava olisi muutenkin mennyt vasta seuraavana päivänä, joten päätin liftata. Loppujen lopuksi pääsin noin 200km perille kolmella autolla. Ensimmäiseksi ranskalaisen pojan vanin kyydissä ja sen jälkeen vanhemman aussimiehen kyydissä, joka oli menossa kalaan. Mies kierrätteli minua hiukan näyttäen maisemia ja kertoen tarinoita sademetsistä, joista ja niiden krokotiileista. Viimeinen matka taittui keski-ikäisen miehen kyydissä, jolla oli vanhempi nainen, mahdollisesti äiti kyydissään. He heittivät minut sitten hostellin pihaan saakka.

Menin juttelemaan omistajalle, joka kysyi olinko laittanut edellisenä iltana viestiä tai soittanut. Jostain ihmeellisestä syystä en ollut laittanut ja hän kertoi kaikkien paikkojen jo menneen. Mietin, että mitäköhän sitä pitäisi tehdä. Yksi poika hostellilta tuli juttelemaan ja sanoi, ettei hänelläkään ole mitään töitä, saati sitten tytöillä. Menin sitten juttelemaan eräälle tytölle, joka makoili hostellin uima-altaalla ja hän kertoi venailleensa töitä hostellilla seitsemän viikkoa. Päätin etten sinne kyllä jäisi ja niinpä kävelin takaisin tien varteen ja nostin peukalon jälleen pystyyn. Kauaa ei taaskaan tarvinnut odottaa kun joku mies nappasi minut kyytiin ja heitti vähän matkan päähän isomman tien varteen. Muutaman auton mentyä ohitseni eräs mies työautollaan otti minut kyytiin ja hän kertoi menevänsä Cairnsin lähistölle, mutta pysäävänsä Innisfailissa työasioiden takia, että jos voin hetken odotella niin pääsen melkein Cairnsiin saakka. Innisfailissa mies heitti minua working hostelleille ja koitin käydä kyselemässä niistä töitä, mutta respoissa ei ollut ihmisiä. Otin puhelinnumeroita talteen ja juttelin hiukan muille reppureissaajille todeten jälleen kerran, että töiden osalta on hiljaista. Paluumatkalla Cairnsiin ihana kuskini vielä soitti jollekin tyypille, joka saattoi tietää töistä ja saikin pari paikkaa johon kannatti soittaa. Lopuksi mies vielä halusi heittää minut hostellini pihaan saakka, vaikka se toikin hänelle parisenkymmentä kilometriä lisää. Taas ei voinut kuin ihailla australialaisten ystävällisyyttä ja avuliaisuutta. 

Maisemat olivat tuolla reissulla myöskin aivan upeita, vuoria ja sademetsiä. Cairnsiin on kyllä joskus palattava ehdottomasti paremmalla ajalla, sillä siinä on niin paljon nähtävää lähistöllä ja luonto näytti niin älyttömän upealta. Eikä harmittanut yhtään, että sellainenkin reissu tuli tehtyä, vaikkei töitä tullutkaan. Tuon jälkeen otin pari päivää töiden haun osalta rennommin ja koitin olla stressaamatta asiasta. Stressaamattomuus kannatti, sillä lopulta Facebookissa osui silmiin ilmoitus mansikkafarmista Sunshine Coastin alapuolella. Laitoin heille viestiä perjantaina ja lauantaina lensin Brisbaneen ja sieltä junalla matkustin farmille. Maanantaina oli ensimmäinen työpäivä ja kaikki vaikuttaa hyvältä! Paitsi wifittömyys ja nettikin toimii vain tietyissä paikoissa ja joskus. No tämä nyt on ainakin aitoa farmielämää, kerron tästä paikasta paremmin myöhemmin. Mutta yhden vinkin annan niille, jotka ovat tulossa Australiaan ja mielessä on mahdollisesti hankkia toisen vuoden viisumi farmihommien avulla. Aloittakaa töiden hakeminen heti kun saavutte Australiaan.

Cairnsin laguuni

Suosittelen kyllä ehdottomasti Grill'din hampurilaisia, sillä listalta löytyy useampi kasvisversio ja myös yksi vegaaninen hampurilainen.

Kotimatkalla

Otsikko saattaa hämätä, koska kyseinen postaus oli tarkoitus julkaista jo vajaa kaksi kuukautta sitten kun palasin Suomeen, mutta täällä se on vain pyörinyt luonnoksissa, koska Suomessa tuskin kerkesin läppäriä avata. Tällä hetkellä olen jo takaisin Australiassa. Kirjoittelin siis tämän postauksen matkalla farmilta Brisbaneen, Sydneyhin ja lopulta Suomeen. Kyseisestä kotimatkasta erityisen jännittäväksi teki se, ettei kovinkaan moni kotona tiennyt, että saapuisin jo hiukan sovittua aikaisemmin. Halusin tehdä pikku yllätyksen ja se onnistuikin kaikkien osalta mahtavasti. En ole myöskään ikinä ennen palannut yhtä pitkältä reissulta kotiin, joten sekin tuntui oudolta. Mutta tässä sepustuksiani matkalta kotiin.

Kotimatka alkoi viime yönä, kun heräsin kolmen jälkeen toiseen herätykseeni. Onneksi tällä kertaa onnistuin heräämään edes siihen toiseen. Sekavin tuntein pesin hampaat ja kävin viimeistä kertaa keittiössä hakemassa eväät matkalle. Tuntui oudolta. Olin todella nyt lähdössä, enkä tuskin koskaan palaisi ainakaan kyseiseen paikkaan. Edellisenä iltana oltiin juotu muutaman tytön kanssa yhdet läksiäisdrinkit ja olin sanonut hyvästit kaikille. Se oli yllättävän vaikeaa. Vihaan sanoa hyvästejä ja nyt se tuntui jotenkin erityisen vaikealta, koska todennäköisesti en suurinta osaa ihmisistä tule enää näkemään. Kun parhaassa tapauksessa joidenkin kanssa on tullut vietettyä lähes sen neljä kuukautta päivittäin yhdessä, sitä väkisinkin tulee läheiseksi eikä sitä tajua, että nyt yhtäkkiä en enää olekaan siellä niiden samojen aivan ihanien ihmisten kanssa. Ikävöin niitä ihmisiä ja farmikotiani jo nyt.

Muistan vieläkin selkeästi, sen kuinka saavuin farmille. Vieläkin, tai no todennäköisesti muistan sen lopun elämääni. En olisi ikinä uskonut, mitä kaikkea näiden neljän kuukauden sisällä tulisi tapahtumaan ja kuinka huikeisiin ihmisiin minä tutustuisin. Vaikka jaloissani on nyt mango rashista arvet mahdollisesti lopun elämää, vaikka sain farmipäiviä vain hiukan yli puolet vaadittavista ja vaikka välillä on ollut päiviä kun olen toivonut, etten ikinä olisi päätynyt tuonne farmille (onneksi ne päivät on laskettavissa yhden käden sormilla, ehkäpä kaksikin sormea riittää), olen maailman kiitollisin ja onnellisin, että sain viettää nuo neljä kuukautta aivan huikeiden ihmisten kanssa, keräten toinen toistaan mahtavempia muistoja ja kokemuksia. Ihmiset farmilla vaihtuivat ja liian usein joutui sanomaan hyvästejä ihmisille, joiden kanssa klikkasi heti ja joihin kiintyi jo lyhyessäkin ajassa. Toivon todellakin, että tulen heitä tapaamaan vielä uudestaan. Tällä hetkellä fiilikset ovat todella sekavat ja vaihtelevat älyttömästä surullisuudesta ja haikeudesta innostukseen, pelkoon ja jännitykseen. Tällä hetkellä melkein toivoisin vain olevani takaisin farmilla, mutta enhän siellä voi koko elämääni viettää. Elämään tarvitaan jännitystä ja haasteita.

On vaikea ymmärtää, että kahdeksan kuukauden jälkeen olen todellakin menossa kotiin.

Jatkan kirjoittelua lennolla Sydneystä Helsinkiin. Vietin edellispäivänä kivan päivän Brisbanessa kaupungilla kierrellen ja kavereita moikkaillen. Eilen aamulla pienten junamyöhästymisien ja taksimatkojen jälkeen lensin Sydneyhin, jossa vietin päivän taas ihan yksikseni viimeisiä tuliaisia ostellen ja kaupunkia ihaillen. Oikeastaan vasta nyt toisella kertaa ihastuin Sydneyhin. Oli ihana viettää päivä pitkästä aikaa ihan yksin ja rauhassa ja nukkua pitkät yöunet. Tänä aamuna heräsin aikaisin ilman herätyskelloa (johtunee farmiajan aikaisista aamuista) ja käväisin katsastamassa The Rocksin aluetta, josta Sydney on saanut alkunsa. Sen jälkeen matkustin lentokentälle, jossa aivan ihana virkailija hoiti check inin ja kysyi jopa haluanko ikkunapaikan. Tietenkin halusin!

Tänne lentokoneeseen istuessa rupesin miettimään, että olenkohan eksynyt väärälle lennolle, koska tämä tuntuu joltain business -luokan lennolta. Saimme lennon alussa menut käteen ja mm. pääruuan saimme valita kolmesta eri vaihtoehdosta ja kaikki juomat ovat ilmaisia! Meille tarjoillaan kahvin/teen kanssa karkkia (eikä mitä tahansa vaan itse sain ainakin tummaa suklaata ja kookosta, jotka ovat lemppareitani) ja äskön tarjoiltiin omenaa. Kuulokkeet eivät ole nappikuulokkeet vaan kunnolliset ja peitto ei ole sähköinen fleece-peitto. En ole ikinä ollut tälläisella lennolla, mutta olen innoissani. Luksusta tekee vielä se, että lennolla ei ole ihan kauheasti ihmisiä ja minulla on kaksi istumapaikkaa omassa käytössäni eikä vessassakaan tunnu olevan väkeä.

On myös jännittävää kun vain harvat tietävät, että istun tällä hetkellä matkalla kotiin, en malta odottaa perheen ja ystävien reaktioita. Kaikkien läheisten lisäksi Suomesta odotan toimivaa ja kunnollista pyykinpesukonetta, joka todella tekee pyykeistä puhtaista. Odotan astianpesukonetta, jota en ole käyttänyt kahdeksaan kuukauteen. Odotan hyvää pohjoismaalaista lohta ja karjalanpiirakoita. Odotan Suomen kevättä ja kesää ja sitä, että on valoisaa vielä kymmeneltäkin illalla. Odotan isoa sänkyäni ja kaikkia vaatteitani. Odotan äidin tekemiä ruokia ja sitä, että saan kokkailla keittiössä yksin, ilman, että on selitettävä jatkuvasti englanniksi, mitä teen. Odotan, että voin puhua, mitä haluan ilman minkäänlaista vaivannäköä tai miettimistä. 

Olen vain älyttömän kiitollinen siitä, että saan elää tällaista elämää. Olen maailman onnellisin Australian reissustani ja samaan aikaan olen yhtä onnellinen Suomeen menosta ja kaikista tulevista reissuista, jotka ovat tiedossa. Viereisestä ikkunasta näkyy auringonlasku ja pohjoisen Australian autiomaata. Siemailen viiniä enkä viitsisi enää toistella itseäni kuinka onnellinen olen tästä kaikesta.