Kahdeksan kuukauden Waihekella olon jälkeen toukokuun viimeisinä päivinä lähdin Uuden-Seelannin talvea pakoon Euroopan lämpöön. Lensin Suomeen ja vietin siellä kolme päivää, eli purin rinkkani ja pakkasin repun. Lähdin kuukauden reissulle vain reppuni kanssa, mistä olinkin todella ylpeä! Minulla on aina ollut tapana pakata varmuuden vuoksi kaikenlaista ja aina liikaa. Tosin siellä repussa oli tälläkin kertaa ylimääräistä ja vähemmälläkin olisi pärjännyt. Täytyy nyt kuitenkin myöntää, että mukanani kulki myös kangaskassi, joka oli kyllä usein aika täynnä sekin, tosin enimmäkseen eväitä.
Jostain hämärän peitossa olevasta syystä minulla on jo pitkään ollut suuri tarve päästä Britteihin ja erityisesti Englantiin. Tiedättekö, sellainen palava ja selittämätön tarve tehdä jotain ja joka ei jätä rauhaan. Ehkäpä se on tullut seurauksena hankalista suhteista englantilaisiin ja englannin kieleen. Tai sitten ihan vaan heidän ihanasta aksentista tai muuten vain kummallisista englantilaisista. Toisaalta heillä on myös mielenkiintoinen ja pitkä historia ja vähän kaikki tuntuu olevan lähtöisin Englannista. Ehkä näillä kaikilla oli osasyynsä, miksi minua Englanti kiehtoi. Jotenkin tuntui, että minun oli nyt pakko päästä käymään siellä, enkä halunnut lykätä sitä enää yhtään tuonnemmaksi.
Olin ostanut interrai-lipun, joka oli voimassa Iso-Britanniassa ja sillä sai matkustaa kahdeksana päivänä kuukauden sisällä. Olisin halunnut lipun, joka olisi ollut voimassa jokaisena päivänä, mutta sitä ei saanut ottaessaan yhden maan passin. Näin jälkeenpäin ajateltuna oli kuitenkin kiva, että oli tavallaan pakko välillä myös pysähtyä joihinkin paikkoihin eikä tarvinnut olla koko ajan menossa. Itseni tuntien olisin todennäköisesti yrittänyt vain ahmia aivan liikaa.
Minulle ei ollut reissulle juurikaan kummoisia suunnitelmia, päätin seurata intuitiotani ja fiilistäni, siitä mitä milloinkin tekisin. Se oli varsin hyvä päätös, vaikka toisaalta joskus myös rasittava kun piti koko ajan kuunnella itseään ja miettiä, mitä nyt mahdan haluta ja missä sitä taas yönsä viettäisi.
Saavuin Lontooseen aamupäivällä, joten ajattelin kävellä hiukan ympäriinsä enkä mennä vielä hostellilleni, koska sinne ei kuitenkaan pääsisi kirjautumaan sisään niin aikaisin. Otin junan Gatwickin lentokentältä Victoria Stationille, josta lähdin päämäärättömästi kävelemään sinne, minne jalat vei. Hyvin pian löysin ihanan, suuren puiston, jokineen, lampineen, kasveine ja lintuineen. Siellä kasvoi myös runsaasti nokkosia, joista olin älyttömän innoissani ja olisi tehnyt mieli noukkia niitä mukaan. Eksyin myös ihmisjoukon perässä Buckinghamin Palatsille ja näin sotilassoittokunnan sekä marssivia sotilaita. Ja paljon turisteja kuvaamassa. Kävely alkoi väsyttää jossain vaiheessa, koska kyllä siitä pienestäkin repusta tulee painava kun sitä tarpeeksi kauan kantaa. Sää oli tyypillinen englantilainen eli aurinkoinen, vähän pilvinen ja niin kuuma, että olisi tehnyt mieli vaihtaa farkut shortseihin. Niinpä menin viileään pubiin oluelle. Englantilaisissa pubeissa on kyllä ihan oma tunnelmansa. Mennessäni alakerran pimeään holvikaarin varustettuun vessaan tuntui kuin olisin mennyt ajassa muutaman sata vuotta taaksepäin.
Myöhemmin otin bussin hostellille ja pääsin tuurillani istumaan yläkertaan etupenkeille. Sillä reissulla tuli nähtyä kaikki perusnähtävyydet, joten niihin ei tarvinnut sen kummemmin tuhlata enää aikaa. Hostellini oli Restup London, joka oli aika lähellä kaikkea, mutta sillä alueella ei kuitenkaan ollut mitään kovin mielenkiintoista. Illan suunnitelmissa oli mennä vegaanipitseriaan, jota olinkin odottanut varmaan eniten Englannista. Suunnistin siis Camden Towniin ja Purezza pitseriaan. Pizza oli uskomattoman herkullista ja listalle jäi vielä paljon pizzoja maistamatta, vaikka kävin pitseriassa monta kertaa reissuni aikana. Kerrankin ruokalistalla oli kaikki itselle sopivia ruokia, mikä on aika harvinaista.
Seuraavana aamuna otin metron Paddingtoniin, josta lähdin kävelemään kohti Notting Hilliä, jonne halusin tietenkin erään kahvilan takia. Satuin kävelemään Pikku Venetsian läpi ja siinä kului aikaa kun katselin ja kuvailin toinen toistaan söpömpiä veneitä ja niiden pikkuisia puutarhoja ja muita suloisia yksityiskohtia. Yritin kurkkia salaa ikkunoista sisälle ja pohdin millaisia ihmisiä veneissä mahtaa asustella. Aavistin, että kahvilaan ja aamiaiselle meno saattaisi viivästyä, joten pysähdyin jokilaivalle syömään aamiaisen numero yksi, croissantin ja espresson.
Portobello roadilta jatkoin matkaani läheiseen Holland Parkiin, ihailin ruusuja, vehreyttä, seinämaalauksia, kesäisiä ihmisiä (ja tietenkin niitä nokkosia). Illalla suuntasin syömään Wild food Cafeen, josta tulikin ehkä suosikki ravintolani Lontoossa ellei jopa koko Englannissa. Menu oli niin uskomattoman monipuolinen ja herkullinen, kaikki oli tietenkin vegaanista, gluteenitonta ja suurin osa vielä raakaruokaakin ja ainekset olivat puhtaita ja aitoja. Kokeilin siementortilloja ja bruscettoja, joissa leivän sijaan pohjana oli kurpitsaa. Bruscetoissa oli myös sitä nokkosta, jota oli kaivannut. Niin älyttömän hyvää ja vielä kaunistakin.
Viimeisenä Lontoon päivänä menin Brick Laneen. Ihailin siellä katutaidetta ja rakastuin kirpputoreihin. En ole ennen ihan ymmärtänyt kirpparihehkutusta, enkä ole löytänyt niiltä mitään. Lontoon kirppareiden jälkeen kuitenkin ymmärrän paljon paremmin, kirpputorit ja vintagekaupat siellä olivat ihan toista luokkaa, mitä olen ikinä nähnyt. En ole ehkä etsinyt ihan tarpeeksi. Päätin, että en osta enää mitään uusia vaatteita, koska kirppareilta saa kaiken tarvittavan. Kirpputorit olivat siistejä ja tunnelmallisia, täynnä ihania vaatteita, jotka olivat lajeittain ja esillepano oli upea.
Lisäksi Bricklanelta löytyi useita ruokamarkkinoita, taidekauppoja, suklaakauppoja ja upeaa katutaidetta. Ihmiset olivat persoonallisia ja uskomattoman inspiroivia. Oli katusoittajia ja katutanssijoita. Rakastuin Lontooseen vain koko ajan enemmän ja vähän jo harmitti lähteä sieltä. Tunsin olevani kotona. Suunnistin hostelliini illalla ja vahingossa Tower Bridgen kautta. Löysin myös ihanat festarit Summer by the river, missä oli kesäistä musiikkia ja iloisia ihmisiä tanssimassa ja nauttimassa virvokkeitaan joen varressa. En kuitenkaan liittynyt seuraan vaan menin ajoissa nukkumaan. Tai no ainakin yritin, mutta viereisessä hostellisängyssä ollut tyyppi alkoi tietenkin jutella juuri kun olin vaipumassa uneen. Englantilaiset ovat vaan niin huvittavia.
Lontoo oli joka tapauksessa ihan huikea ja olisin viihtynyt siellä vaikka koko kuukauden ja todennäköisesti pidempäänkin, mutta halusin nähdä mahdollisimman paljon, joten seuraavana aamuna matkani jatkui.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti