Kuulumisia farmilta

Tammikuussa aloitin farmitöiden etsimisen toisen vuoden viisumia varten. Ajattelin aloittaa aikaisin, jotta varmasti ehtisin, koska viisumini menee umpeen syyskuussa ja käväisen välissä Suomessakin. Töitä etsiessä tuntui, että kaikki paikat olivat täynnä ja farmipaikkojen haku tuntui jotenkin vaikealta. Mielummin vietin aikaa Brisbanessa kaverini kanssa hostellin uima-altaalla maaten, uusiin ihmisiin ja Brisbaneen tutustuen. Kaikista farmipaikoista oli otettava niin paljon selvää ja kyseltävä muiden reppureissaajien kokemuksia, sen verran olimme kauhutarinoita kuulleet. Lopulta päädyin mangojen poimintaan Childerissä. Minulle kerrottiin töitä olevan viitisen viikkoa, seitsemänä päivänä viikossa kahdeksan tai yhdeksän tuntia päivässä. Olin lukenut netistä kehuja hostellista ja se vaikutti kaikinpuolin hyvältä. Tammikuun 20. päivän iltana seitsemän aikaan saavuin Childeriin bussilla ja muut reppureissaajat bussissa ihmettelivät, miksi jäin pois keskellä ei mitään. Minut haettiin pysäkiltä ja tuotiin hostellille, jossa nuori pariskunta otti minut vastaan, täytin lappuja ja minulle esiteltiin paikat ja jännitin meneekö kaikki hyvin. Olin väsynyt matkailusta ja valvotuista öistä, joten kokkailin nopeasti illallisista ja menin nukkumaan, sekä käytin wifini loppuun parissa tunnissa.

Seuraavana päivänä makoilin riippumatossa ja juttelin muille nuorille hostellilla ja jatkuvasti saapui myös uusia ihmisiä. Meillä oli hyvin aikaa tutustua toisiimme nuotiolla istuskellen ja olutta juoden muutaman päivän ajan ennen kuin työt alkoivat. Porukkamme oli todella hauska ja mukava, aika kului siivillä. Työt taisivat alkaa lopulta 26. päivä. Ensimmäinen työpäivä kesti kolmisen tuntia, koska tauon jälkeen alkoi sataa kaatamalla. Olin todella positiivisesti yllättynyt töistä, eivätkä ne tuntuneet yhtään niin raskailta, mitä olin farmitöistä kuullut ja mihin olin varatunut. Seuraavana päivänä olikin sitten töitä pidempään ja töiden teko maistui edelleen. Parin työpäivän jälkeen alkoi kuitenkin sateet, myrskyt ja tornadot, jotka eivät meinanneet millään loppua. Mangoja ei voi sateella poimia, ilmeisesti niiden liukkauden takia. Ja koska sade vain jatkui, tiet mangopuurivien välissä alkoivat olla niin pahasti veden peitossa, ettei siellä mutavellissä tai ojissa olisi pystynyt kävelemään. Saati ajelemaan mönkijöillä, joiden takaosassa mangot piti pestä ja laittaa laatikoihin, tai cherry pickereillä, joilla mangoja poimittiin korkealta puista. Eikä auttanut vaikka yksi päivä olisi ollut aurinkoinen, koska farmi ei ehtinyt niin suurten sademäärien jälkeen kuivua.

Harjan kannattelua yhdellä sormella farmi-olympialaisissa. Ja meidän joukkue voitti tämän pelin!

Kottikärrykävelyä, joka ei sitten meidän joukkueemme osalta mennytkään ihan niin hyvin.

Niinpä meillä jäi melkein parisen viikkoa töitä tekemättä myrskyjen takia. Reppureissaajat olivat ärsyyntyneitä, osalla ei ollut rahaa ostaa muuta kuin dollarin paahtoleipäpaketteja ja papuja, joita syötiin aamupalalla, lounaalla ja päivällisellä. Toiset taas tarvitsivat kipeästi farmi-päiviä. Paljon ihmisiä lähti pois löydettyään uuden työn ja heidän tilalle tuli uusia. Vaikka välillä itsekin stressaannuin farmipäivien saannista, kuitenkin päällimmäisenä tuosta ajasta jäi mieleen se, kuinka hauskaa meillä oli. Illat kuluivat goonia (neljän litran laatikko halvinta viiniä) juodessa, pelaten pokeria, korttipelejä sekä lukemattomia juomapelejä. Käytiin paikallisessa pubissa viettämässä Australian päivää ja kuuntelemassa live-musiikkia. Istuimme nuotion äärellä ja maattiin riippumatossa katsellen älyttömän kirkasta tähtitaivasta. Käytiin rannoilla ja uima-altaalla, markkinoilla ja telttailemassa. Kokkailtiin hyviä ruokia kasvimaan yrttejä käyttäen, pidettiin grilli-iltoja sekä leivottiin kaikenlaisia herkkuja. Juteltiin kaikkea maan ja taivaan väliltä. Pyöräiltiin Childerin keskustaan ja kuultiin paikalliselta vanhalta mieheltä tarina Australian toisiksi pahimmasta murhasta. Se tapahtui Childerissä vuosia sitten viidentoista reppureissaajan kuollessa working hostellin tuhopolton seurauksena. Kävimme entisessä hostellissa, josta oli tehty museo heidän muistolle. Kotiin pyöräilimme kaatosateessa.

Lopulta kun myrskyt olivat loppuneet ja kuivia päiviä oli ollut muutamia, pääsimme aloittamaan työt kunnolla. Jo ensimmäisen päivän jälkeen yksi meistä sai mango rashin. Mango rash on mangoista tulevan myrkyllisen sapin aiheuttama ihottuma tai allergia, joka alkaa yleensä käsistä ja leviää monesti ainakin jalkoihin, joillakin vatsaan, kaulaan ja jopa kasvoihin. Se näyttää todella ikävältä punoittavalta, turvonneelta, näppyläiseltä (en ajatellut kuvia tänne laittaa, niitä voi googlailla, jos kiinnostaa) ja se kutisee niin paljon, että ei pysty nukkumaan öisin. Meiltä oli mm. mangojen syönti kielletty ja vaatteet oli pestävä joka päivä, jotta mango rashia ei olisi tullut. Lähes joka päivä kuitenkin yksi tai useampi saivat mango rashin. Oma vastustuskykyni on ollut aina hyvä eikä minulla ole juurikaan ollut allergioita, joten ihmettelin kun mango rash iski minuunkin toiseksi viimeisenä työpäivänä. Asiaan mahdollisesti vaikutti se, että sappea taisi mennä vahingossa suuhuni viimeisinä päivinä. Kaikenkaikkiaan melkeimpä kaikki muut paitsi pari ihmistä saivat rashin.

Kun mangokausi oli ohi pidimme pari päivää läksiäisiä ja poltimme työvaatteemme nuotiossa. Niissä oli nimittäin useiden pesukertojen jälkeen vielä sappea mangoista ja monet saivatkin mango rashin vasta töiden loputtua työvaatteistaan. Kaikenkaikkiaan viivyin hostellissa neljä viikkoa, mutta työpäiviä tuli kasaan vain 11. Eikä oma tilanteeni ollut edes pahimmasta päästä. Toiset olivat viipyneet farmilla yli kuukauden pidempään ja saivat mango rashin muutaman päivän jälkeen eli tavallaan he olivat turhaan odotelleet kuukauden töitä.

Neljän täällä farmilla tapaavani tytön kanssa olimme päättäneet lähteä mangokauden jälkeen road tripille Sydneyhin, josta sitten osan meistä oli tarkoitus tulla takaisin samaan working hostelliin kun avokadokausi alkaisi noin kuukausi mangokauden jälkeen. Puoli neljän aikaan läksiäisjuhla-yönä, yksi viidestä tytöstä heräsi herätyskelloonsa ja selvittiin kuin selvittiinkin taksiin, jolla menimme Childerin keskustaan ja sieltä bussilla Brisbaneen. Ajattelin kertoa road tripistä myöhemmin, mutta nyt jatkan siitä kun palasin takaisin tänne farmille.

Peli, jossa oli tarkoitus repäistä suulla palanen muropaketista koskematta lattiaan.

Tuntui todella oudolta palata paikkaan, josta oli tullut tuttu ja turvallinen, mutta joka olikin yhtäkkiä täysin eri. Koska meitä vanhoja ihmisiä hostellissa oli jäljellä enää muutamia, paikka oli aivan eri juuri eri ihmisten takia. Hiukan aluksi ärsytti, kun piti taas aloittaa uusiin ihmisiin tutustuminen ja kaikki ei ollutkaan niin kuin oli odottanut. Pikku alkushokin jälkeen olen niin iloinen, että tulin takaisin ja uudet ihmiset ovat myöskin aivan huikeita tyyppejä. Meillä on ollut tällä kertaa töitä niin kuin pitikin ja viikonloppuisinkin on ollut aivan älyttömän hauskaa. Pari poikaa järjestivät täällä huikean peli-päivän, jolloin meidät jaettiin ryhmiin ja pelailtiin kuusi tuntia erilaisia pelejä. Tavallaan ne olivat kuin pienet farmi-olympialaiset. Erään pojan synttäreiden kunniaksi järkättiin hampurilaisilta, jolloin muutamat tytöt valmistivat hampurilais-buffetin, josta jokainen sai koota itselleen mieleisensä hampurilaisen. Pari viikonloppua sitten pelihuoneesta oli tehty yökerho, jossa oli tarjoiluja, pelejä ja tanssittiin koko yö muun muassa salsan tahdissa. Välillä viikonloppuisin eräs brittityttö on antanut englannin kielen tunteja meille, joilla sen kielen kanssa on vähän vaikeuksia.

Tällä kaudella myös se töiden teko on sujunut paremmin tai no töitä ainakin on riittänyt niin kuin on pitänytkin. Vain pari kertaa on saattanut päivä olla hiukan lyhkäisempi sateiden takia. Toisaalta varoituksia on tullut taas muutamille ihmisille ja aina työnantajat eivät ole reiluimmasta päästä. Välillä ei tiedetä onko seuraavana päivänä töitä vai ei ja suunnitelmat muuttuvat jatkuvasti ja reppureissaajia vaihdellaan eri töistä toisiin. Toiset joutuvat pelkäämään potkuja yhden virheen takia ja yksi on jo potkut saanut. Itse poimin tällä hetkellä avokadoja maassa olkapäillä kannettavaan pussukkaan, josta ne sitten tyhjennetään isompaan laatikkoon auton tai traktorin peräkärryyn. Olen poiminut myös cherry pickerillä, mutta olen iloinen kun minut vaihdettiin maahan poimimaan, koska itse tykkään paljon enemmän siitä.

Vaikka elämä täällä on suurimmaksi osaksi kyllä aika täydellistä, välillä sitä tuntuu kuin asuisi jossain Big Brother talossa, kaikki tietää kaiken toistensa asioista ja kaikenlaisia huhuja liikkuu koko ajan. Päivittäin vietetään aikaa samojen ihmisten kanssa ja omaa aikaa on aika vaikea järkkäillä. Viikonloput ovat yleensä aika tapahtumarikkaita ja kaikenlaista tapahtuu aina eroista rakkaustarinoihin ja kolmiodraamoista vesisotiin. Kaikkien kanssa kannattaa koittaa tulla toimeen, koska heihin kuitenkin päivittäin törmää ja on ihan hyvä hiukan miettiä, mitä viikonloppuöisin puolikkaan goon-laatikon jälkeen puuhailee. Vaikka täällä asutaan samassa hostellissa samojen ihmisten kanssa, silti jotenkin joka päivä saa yllättyä jostain eikä tylsää ole ainakaan itselleni tullut.

Tyttöjen ryhmäkuva sekä...

...poikien ryhmäkuva.

Hostellimme sijaitsee aivan täydellisellä paikalla. Muistan kun road tripillämme Darwinista Brisbaneen ajoimme Childerin läpi ja katselin silloin jo suloisia keskustan puutaloja sekä upeita kukkulaisia maisemia ja huokailin, että voisipa tässä pienessä kylässä viipyä vähän pidempään. No nyt sekin toive on toteutunut. Keskustan söpöjen pikkutalojen ja horisontissa näkyvien vuorten lisäksi kengurut juoksentelevat täällä ympäriinsä ja varsinkin aamuisin niitä näkyy esimerkiksi hyppimässä tiellä tai lehmien kanssa niityllä. Täällä on lemmikkeinä lehmien lisäksi possuja, lampaita, kilpikonna, koira sekä vapaana juoksentelevia kanoja ja riikinkukko. Aamuisin saa ihailla kuinka aurinko nousee vuorten takaa. Iltaisin näkyy taas mitä erilaisempia ja upeampia auringonlaskuja.

Eräs auringonnousu ennen töiden alkua.

Kaikki kuvat ovat avokadokauden aikana otettuja ja kuvista, joissa esiintyy ihmisiä, menee kiitos Etiennelle, jolla on onneksi (tai välillä vähemmän onneksi) ollut kamera mukana kaikenlaisissa tapahtumissa.