Joskus elämä järjestää kaiken valmiiksi, ensimmäiset päivät Uudessa Seelannissa

Saavuin Uuteen Seelantiin Aucklandiin illan suussa reilu kymmenen kuukautta sitten. Olin varautunut lentokentälle kaikenlaisiin kuulusteluihin, koska mukanani oli edelleen eväitä junareissuilta. Lentokenttävirkailijat olivat kuitenkin aivan ihania ja huumorintajuisia. Kun vastasin myöntävästi, että olen kävellyt lenkkareillani metsässä he pistivät minut tullattavien jonoon, mutta virkailijan nähtyä kenkäni hän vain nauroi ja käski minun lähteä pois. 

Kirjauduin sisään Fat Camel -hostellilleni aika myöhään, mutta uni ei silti tullut ennen kolmea yöllä. Kai se oli pieni jet lag, vaikka ei Kiinaan ollutkaan eroa kuin viitisen tuntia. Hostellini oli myös aika meluisa, joten se ei varsinaisesti helpottanut asiaa ja kun minun aamulla piti joka tapauksessa vaihtaa huonetta, päätin vaihtaa koko hostellia viereiseen Nomads Backpackersiin. Jälkimmäinen olikin ehdottomasti paljon viihtyisämpi eikä seinätkään olleet ihan paperia.

Remedy Coffee on suosikki-kahviloitani Aucklandissa. Tosin en ole kovin montaa testannut, sillä tänne menee aina mielellään.

Ensimmäisenä aamuna suuntasin kahvilaan, jossa oli wifi ja yritin miettiä, mitä pitäisi alkaa tehdä. Halusin mahdollisimman nopeasti töihin, koska rahaa ei ihan kauheasti ollut ylimääräistä. Korjailin cv:täni, hankin sim-kortin ja yritin avata pankkitiliä, mutta se ei onnistunut ilman ajanvarausta pankkiin. (Loppujen lopuksi vierailin pankissa kuusi kertaa ennen kuin sain tilin avattua.) Kun pää meinasi hajota asioiden hoiteluun, kävelin ympäri Aucklandia puistoissa ja ihailin jättimäisiä puita, kevättä ja kukkasia.

Illalla palasin hostelliin ja päädyin juttusille yläpuolellani nukkuvan indonesialaisen pojan kanssa. Juttelimme kaikenlaista ja lopulta lähdimme illalliselle ja muutamille drinksuille. Poika kertoi asuneensa Uudessa Seelannissa vuosia ja kesät hän vietti Waiheke -saarella. En ollut ennen kuullut saaresta, mutta poika kehui sitä kovasti ja kertoi esimerkiksi siellä olevan yli 20 viinitilaa. Kiinnostuin paikasta ja pojan pyytäessä minua kanssaan saarelle seuraavana päivänä, lupauduin heti.

Aamulla otimme noin 40 minuutin lautan saareen ja satamasta ajelimme bussilla saaren pikkuruiseen keskustaan, Oneroaan. Astuimme bussista ulos Gelato-kioskin kohdalla ja heidän eräs työntekijä tuli moikkaamaan kaveriani. Juttelimme niitä näitä ja gelato-poika sattui mainitsemaan asunnossaan olevasta vapaasta sängystä. Hän kehui paikkaa vuolaasti ja se jäi kaivelemaan mieltäni ja tuli tunne, että paikka on nähtävä.

Herkullinen Wai Kitchen Oneroassa.

Ilma oli pilvinen, mutta rakastuin saaren maisemiin ja ihmettelin, miten jossain voi olla niin kaunista. Hoin sitä luultavasti myös aika monta kertaa ja ajattelin ettei yksi päivä saarella olisi tarpeeksi. Saari on noin parisenkymmentä kilometriä pituudeltaan ja ihmisiä siellä on reilu 9000. Kaverini tuntui moikkailevan lähes jokaista vastaantulevaa ja siitäkin huomasi kuinka pieni saari oli.

Päivällä saimme auton lainaan ja lähdimme kiertelemään saarta. Menimme ensimmäisenä viinitilalle, jossa jälleen yksi kaverini kaveri on töissä pääkokkina. Paikan nimi oli Stonyridge ja rakastuin siihenkin heti, esimerkiksi Buddha-patsaisiin ja oliivipuihin, joita oli ympäriinsä. Pääkokki yritti houkutella kaveriani töihin, sillä hän tarvitsi apukäsiä keittiöön. Kaverini kuitenkin empi, sillä hänellä oli jo työ saarella.

Päivän kiertelimme saarta ja katselimme maisemia. Ostimme herkulliset hampurilaiset, joita menimme nautiskelemaan saaren parhaalle auringonlaskun pongaus-paikalle. Tosin pilvisen sään takia aurinkoa ei näkynyt, mutta oli silti kaunista lampaiden laiduntaessa muutaman metrin päässä meri taustalla. Illalla menimme paikalliseen baariin, jossa tapasimme gelato-pojan ja kyselin häneltä, voisinko muuttaa asuntoon ja hän antoi minulle kämpän omistajan numeron. Keskiyöllä minun oli kuitenkin palattava takaisin kaupunkiin, sillä olin jättänyt tavarani sinne tietämättä kuinka palavasti rakastuisin saareen.

Seuraavana aamuna heti herättyäni lähetin viestiä talon omistajalle ja sovimme tapaavamme seuraavana aamuna. Mietin pitäisikö mennä saarelle heti vai mitä tekisin. Päivän haahuiltuani ympäriinsä, soitin lopulta Waiheken toiseen hostelliin Waiheke Backpackersiin ja varasin huoneen yhdeksi yöksi. Niinpä palasin vielä samana päivänä saarelle. Illalla menimme indonesialaisen ja pääkokin kanssa paikalliseen irkkubaariin muutamille drinksuille. He juttelivat edelleen työpaikasta ja lopulta kaverini heitti, ehkä puoliksi vitsillä, että minähän olin etsimässä töitä. En ollut edes ajatellut asiaa, koska minulla ei juurikaan ollut kokemusta keittiöstä, mutta pääkokki innostui välittömästi ja jonkin aikaa juteltuamme hän jo lupasi paikan minulle ja sanoi ettei minun tarvitse enää etsiä muita töitä. Hän lupasi soittaa seuraavana päivänä ja sanoi, että ensi viikolla pääsisin työkokeiluun.

Seuraavana aamuna menin katsomaan taloa. Se oli tavallaan kuin pieni hostelli saarella pidempään majaileville. Siellä oli yksi dormi, kaksi huonetta parisängyllä ja kaksi huonetta yhden hengen sängyillä. Minulla olisi vapaa paikka neljän hengen dormissa. Talo sijaitsi kukkalan päällä, jonne kapuaminen kävi treenistä ja alas asuntoon veivät monet portaat. Kun laskeuduin portaat alas rakastuin tietenkin taas heti. Joka puolella näkyivät uskomattoman upeat merimaisemat ja päätin, että haluan jäädä sinne. Olin löytänyt paratiisin.

Näkymät kodistani, jonka melkein jokaisesta ikkunasta näkyi tuo ihana meri.

Seuraavan viikon työkokeilu meni myös loistavasti, eikä sekään tainnut ihan oikea työkokeilu olla, koska aloin saada heti palkkaa. Ihmiset olivat aivan ihania ja auttavaisia ja useimmat työntekijät olivat myös kaltaisiani ulkomaalaisia reppureissaajia. Aloitin tiskarina, mutta oikeastaan heti ensimmäisenä päivänä minulle näytettiin jo ruokia ja sain tehdä esimerksi maistelulautasia. Niitä saa ainakin Waihekella useimmilta viinitiloilta ja ne ovat todella yleisiä viinien kanssa pöytäseurueen kesken jaettaviksi. Rakastuin keittiössä työskentelyyn enkä vieläkään ymmärrä, miten en ollut aikaisemmin ymmärtänyt, että minun pitäisi juuri sitä tehdä työkseni. Olenhan rakastanut ruokaa ja ruuanlaittoa, käsillä näpräystä ja kauniiden asioiden tekemistä jo ihan pienestä saakka.

Näitä kuvia on puhelimeeni kertynyt aika monta.

Ensivaikutelmani Uudesta Seelannista olivat tietenkin kaikinpuolin positiiviset (lukuunottamatta sitä pankkiasiaa) ja olin niin kiitollinen kaikesta. Kävelin saaren pieniä teitä kasvoillani onnellinen ja aito kestohymy, jota ei voinut pidetellä. Kuuntelin erilaisia ja ihmeellisiä lintuja ja katselin aina yhtä upeaa merta ja tutkin kaikkea, mitä vain eteeni sattui. En voinut uskoa, kuinka onnekas olin ja kuinka hyvin asiat olivat menneet. Olin löytänyt työn ja asunnon alle kolmessa päivässä ja vieläpä molemmat aivan täydellisiä. Kaikki oli vain niin täydellisesti, että melkein vähän pelotti.