Viimeinen junamatka ja Zhangjiajie

Junaan jonottelua. Onneksi olin etukäteen selvitellyt, mitä nuo kaikki merkit ja numerot tarkoittavat, muuten olisin ollut aika hukassa.

Pekingistä lähdin jatkamaan matkaani pikkuiseen (Kiinan mittakaavassa pikkuiseen) Zhangjiajieen. Ostaessani junalippuja, vapaana ei ollut enää kuin istumapaikat, sillä oli syyslomat meneillään. Tämän tekstin löydettyäni alkoi vähän pelottaa:

A long journey in hard seat carriage is definitely uncomfortable and even unbearable, and is not suggested to foreign visitors, unless you really want to experience a difficult journey in China. An old saying is that 'he who does not reach the Great Wall is not a true man’, but a new one among some foreign visitors is that 'he who does not take a hard seat train trip during the Spring Festival Rush is not a true man’.

Eikä pelko osoittanut ihan turhaksi. Ei ollut Spring festival, mutta loma kuitenkin ja kaikki halusivat matkustaa jonnekin lomallansa ja sen huomasi, junavaunu oli aivan tupaten täynnä. Kaikki penkit olivat varattuja ja joskus yhdellä penkillä saattoi istua useampi ihminen. Käytävät olivat täynnä retkijakkaroilla tai lattialla istuvia ihmisiä ja jos halusi mennä vessaan tai hakemaan kuumaa vettä, se oli aikamoinen suoritus. Ihmiset tuijottelivat älypuhelimiaan, pelailivat pelejä tai kuuntelivat musiikkia, jokaisella tietenkin äänet täysillä. Tämän lisäksi he juttelivat ja riitelivät keskenään, polttivat tupakkaa, mauskuttelivat pähkinöitä tai ryystivät nuudelikeittoja, lapset kirkuivat ja hyppivät ihmisten päällä, ihmiset syljeskelivät ja radiopuhelimesta kuului milloin mitäkin epämääräisiä ääniä. Totta kai siihen päälle vielä junan tööttäilyt ja kauittimista kuului mukamas rentouttavaa musiikkia. Puolen tunnin jälkeen olin valmis, mutta junamatkani kesti 23 tuntia

Istuin omalla penkillä reppu sylissäni, eväslaukku jaloissani ja mietin, miksen ollut varannut junalippuja vähän aikaisemmin kun olisi ollut vielä mahdollisuus saada makuupaikka. Mutta ei auttanut enää murehtia ja sain kuitenkin lueskeltua kirjaani jonkun verran. Vieressäni istui vanhempi kiinalainen mies, joka oli alkumatkan aika hiljaa, mutta illan lähestyessäni hän alkoi jutella minulle. Tietenkin puhelimen kääntäjäohjelman avulla. Hän ilmeisesti oletti minun olevan jenkki ja yritti jutella tai saarnata politiikasta, eikä mitenkään ystävälliseen sävyyn. Jossain vaiheessa kyllästyin ja yritin selittää ties monennenko kerran etten ole jenkki. Kun hän vihdoin ymmärsi minun olevan Suomesta, hänen asenteensa muuttui täysin. Hän kehui minut maasta taivaisiin kuinka rohkea ja itsenäinen olen ja näin vihdoin aidon hymyn hänen kasvoillaan. Sitten otettiin valokuvia ja hän selitti myös muille junavaunun uteliaille ihmisille, että olen suomalainen.

Yön lähestyessä junavaunu tyhjeni vähäsen niin, että sain itselleni kaksi penkkiä ja pystyin jotenkin nukkumaan. Kyllä oli vähän ikävä Siperian luksus karjavaunua ja lattialle liukuvaa patjaa. Seuraavana iltapäivänä lähestyessäni Zhangjiajieta, otin rinkkani ylähyllyltä hyvissä ajoin. Olen sen kanssa ilmeisesti aika erikoinen näky siellä päin maailmaa ja ympärilleni kerääntyi pian joukko konduktöörejä, jotka osoittelivat rinkkani lippuja ja miettivät, mistä olen kotoisin. Olen siis kerännyt rinkkaani lippuja maista, joissa olen vieraillut. 

Hostellin söpö kaktushuone.

Vihdoin ja viimein saavuin Zhangjiajieen. Otin bussin Spring -hostellilleni. Kävelin respaan, mutta siellä ei ollut ketään, joten jätin rinkkani sohvalle ja kiertelin vähän ympäriinsä. Hostelli oli aivan älyttömän suloinen, paljon puuta ja betonia, mutta myös todella sotkuinen ja pölyinen. Pienellä siivouksella se olisi ollut täydellinen. Viimein löysin ulkoa pienen kaktus-kasvihuoneen, jossa oli minun ikäiseni tyttö hoitelemassa kasveja. Hän antoi tuolin minulle ja juttelimme jonkun aikaa (tietenkin tabletin avulla). Hän ei tiennyt, koska respaan tulisi joku, hän vain kävi hoitamassa kaktuksia. Vihdoin respan mies saapui ja pääsin huoneeseeni, mikä oli aivan ihanaa. Loppupäivä kuluikin hostellilla rauhassa ja hiljaisuudessa (ainakin melkein, Kiinassa ei ole ikinä täysin hiljaista). 

Illalla menin etsimään ruokaa, kävelin pimeillä kujilla ja löysin jossain vaiheessa kadun, missä oli paljon pieniä paikallisia ruokapaikkoja. Yhteen sitten astelin sisälle ja sain valita avoimesta jääkaapista kasviksia, joita halusin paistettavan riisin kanssa. Oli herkullista ja yksinkertaista. Ja olin myös melkein jo tottunut siihen, että koko ravintolan henkilökunta tuijotteli kun söin ateriani.

Seuraavana päivänä lähdin Zhangjiajien Grand Canyonin lasisillalle. Hostellin respan mies kirjoitti minulle pienelle vihreälle sydämen muotoiselle muistilapulle paikan nimen mandariiniksi ja sen kanssa kiertelin bussiasemalla. Näyttelin lappua kymmenille ihmisille ja lopulta löysin oikean bussin, oli yllättävän helppoa. Maailman pisin lasisilta on 300 metrin korkeudessa suuren kanjonin yllä ja silta on noin 430 metriä pitkä. Aika huikea paikka eikä niin pelottava kuin olisi voinut luulla.

Sillalla kävelyn jälkeen laskeuduin pitkät portaat alas rotkoon, jossa kävelin veden vierustaa ja katselin kaunista jokea, pieniä lammikoita, luolia, lähteitä ja vesiputouksia. Loppumatka mentiin veneellä takaisin lähtöpisteeseen.

 

Tullessani takaisin kaupunkiin menin bussiasemalla olevaan supermarkettiin ja löysin yläkerrasta ravintoloita. Ruoka oli yllättävän hyvää kauppakeskusruuaksi. Siinä syödessäni eräs nainen tuli taas juttelemaan minulle ja kyselemään kaikenlaista. Mukana hänellä oli viisi-vuotias tytär, joka halusi kosketella minua tai muuten vain riehua ympäriinsä. Oli hauskaa, miten jotkut kiinalaiset saattoivat tulla niin rohkeasti juttusille, en oikein tiedä miksi, ehkäpä uteliaisuuttaan tai harjoitellakseen englannin kielen taitojaan.

Seuraavana päivänä vuorossa oli Tianmen Mountain -kansallispuisto, jonne pääsi Zhangjiajiesta kapselihissillä ja alas tultiin bussilla. Kapselihissistä näki hyvin kaupungin eikä se enää näyttänytkään niin kovin pieneltä. Välillä näkyi myös pitkästä aikaa sinistä taivasta, mutta ylös päästyämme siellä oli todella sankka sumu. Toivoin, että sumu hälvenisi jossain välissä, jotta näkisin vähän maisemia, mutta toisaalta sumuinen sää oli aivan älyttömän tunnelmallinen ja taianomainen. 

Kansallispuistossa oli paljon kaikkea erilaista nähtävää, monta erilaista kävelyreittiä, riippusiltoja, temppeleitä, jotka mielestäni voittivat kyllä Kielletyn kapungin mennen tullen. Paljon erilaisia kukkia, kasveja sekä lisää lasisiltoja, mutta niille en sillä kertaa mennyt tunnoksen ja ylimääräisen pääsymaksun takia. Kierreltyä aikani, sumu alkoi hieman hälvetä ja maisemat kirkastuivat. Siellä oli aivan uskomattoman kauniit maisemat ja ympäröivät vuoret olivat jättimäisiä, enkä yhtään ihmetellyt, että siellä on leffojakin kuvattu.

Tuolla näkyy ylemmän kuvan riippusilta ja kävelyreitti, jota tulin.

 

Alastulo bussilla oli myös aika mielenkiintoinen. Bussi kurvaili kovaa vauhtia serpentiiniteitä ja joka kurvissa kiinalaiset haukkoivat henkeään tai saattoivat jopa vähän kirkua. Pääsimme turvallisesti kapunkiin, missä paistoi taas aurinko ja oli kuuma. Onneksi olin jo oppinut, että vuorille mennessä pitää ottaa lämpimämmät vaatteet ja sadetakki mukaan.

Illalla palasin takaisin Zhangjiajien keskustaan ja illalliselle. Ensimmäisen päivän ruoka oli ollut niin hyvää, että etsin toisen ravintolan, jossa oli lasivitriinissä tuoreita kasviksia, mutta tällä kertaa sainkin valitsemani kasvikset keittona. Se oli myös todella herkullista.

Viimeisenä päivänä Zhangjiajiessa kiertelin vain ympäriinsä kaupungilla ja kävin syömässä hot pot -ruokaa. Se oli siis iso pata keskellä pöytää, jonne sai taas kerran valita vitriinistä valitsemiaan kasviksia, padan sai myös maustaa itse. Olin vähän hukassa ravintolaan mennessäni, enkä oikein tiennyt, mitä pitäisi tehdä enkä edes tiennyt, mikä oli hot pot. Pikkuhiljaa kuitenkin tajusin ja tarjoilija selitti minulle parhaansa mukaan puhelimen avulla kaiken. Hot pot ei ollut ehkä paras idea yksin syöjälle, sillä en jaksanut todellakaan syödä kaikkea, vaikka parhaani yritin. En myöskään osannut ihan maustaa keittoa oikeaoppisesti ja kävin vähän väliä hakemassa lisää mausteita, kun en uskaltanut laittaa liikaa kerralla. Ikinä kun ei tiennyt kuinka tulisia maustekastikkeet olivat. Mielenkiintoinen kokemus joka tapauksessa.

Illalla hostellihuoneeseeni oli tullut pari tyttöä, jotka olivat aivan ihmeissään ja yllättyneitä, että heidän huoneessaan oli ulkomaalainen tyttö. He juttelivat muutamia sanoja englantia, mutta suurimmaksi osaksi käytettiin taas puhelimen kääntäjää. Tytöt olivat koulusta lomalla, syötiin heidän kanssaan granaattiomenoita ja moon cakeja ja juteltiin kaikenlaista. Illalla he antoivat minulle pienet kirjeet ja minä annoin vastaavasti pienet kirjeet heille.

Moon cake.

Seuraavana aamuna matkani taas jatkui junalla kohti Wuhania, tällä kertaa matka kesti onneksi vain sellaiset kymmenen tuntia, joka meni nopeasti. Juna-asemalta otin taksin hotellilleni parin kiinalaisen kanssa. Kävi yllättävän helposti ja oli myös halpa. Pariskunta saattoi minut vielä hotellilleni ja varmisti, että pääsin perille ja tekivät melkein sisäänkirjautumisenkin puolestani. Olin varannut yön kapselihotellista, josta olin kuullut aiemmin juttuja. Se on tavallaan aika sama kuin hostelli, mutta sänkyjen sijaan siellä oli kapseleita, eli oma pieni suljettava tila, jossa oli ainoastaan sänky. Se oli oikein hyvä vaihtoehto ja oma rauha kelpasi.

Viimeisenä päivänä Kiinassa tarkoituksena oli kierrellä vähän Wuhania, mutta sää oli niin sateinen, että lähinnä pysähtelin vain kaupoissa ja ruokapaikoissa. Löysin aivan ihanan kahvilan Greenhouse, jonne jumittauduin läppärin kanssa siihen saakka kunnes piti lähteä lentokentälle.

Tämä muovin tuhlaaminen ihan kaikkeen tekee minut aina vaan niin surulliseksi ja avuttomaksi.

Kuljeskelin ympäriinsä metrolla ja metroliput täytyi ostaa kolikoilla. Itselläni oli vain seteleitä ja kun viereisellä lippuautomaatilla olleet pojat huomasivat sen, he maksoivat minulle junalipun. Seuraavalla kerralla ollessani jo matkalla lentokentälle, eräs tyttö auttoi minut luukulle, jossa sain vaihdettua setelit kolikoiksi. Hän myös tarjoutui saattamaan minut lentokentälle ja vaikka yritin selittää, että osaan kyllä itsekin, hän halusi ehdottomasti saattaa minut välittämättä siitä, että oli itse menossa aivan vastakkaiseen suuntaan. Lentokentälle päästyäni tyttö vielä etsi käsiinsä pariskunnan, joka huolehtisi minusta lentokentällä. Niin ihanaa, kuinka auttavaisia ja ystävällisiä ihmisiä löytyy ihan kaikkialta. Silti huomaan, että on vähän vaikea ottaa apua vastaan ja niin monesti mietin, että pärjään kyllä ihan yksinkin.

Kiina oli mielenkiintoinen, äänekäs ja erilainen. Se yllätti positiivisesti ja osittain se myös vastasi odotuksiani, jotka eivät olleet kovin korkealla. Niin paljon ihania ja ystävällisiä ihmisiä, mutta myös niitä etuilijoita ja epäkohteliaampia mahtui joukkoon. Kiina on niin äänekäs, että välillä piti käyttää kuulokkeita vain kuunnelleksani hiljaisuutta niistä. En malttanut odottaa Uutta Seelantia, jossa ymmärtäisin kieltä vähän paremmin ja asiat sujuisivat toivottavasti helpommin.