Englanti, maailman rumin ja vaikein kieli

Australiassa asuessani en uskonut, että tulen tätä postausta ikinä julkaisemaan, koska aihe oli niin arka. Nyt kuitenkin vihdoin uskallan sen tehdä ja toivon, että siitä voisi jollekin olla apua tai että ihmiset vain arvostelisivat vähän vähemmän ja ymmärtäisivät vähän enemmän. Löysin tämän tekstin tietokoneeni kätköistä ja muistan erittäin hyvin, kuinka pahalta kaikki tuntui, mutta silti vähän huvittaa, miten englannin kieli on voinut olla niin jättimäinen ongelma ja miten voi pelätä jotain asiaa niin paljon. Toivoisin, että joku olisi sanonut minulle, että ei se englannin kieli ole koko elämä eikä sen osaamattomuus ole maailmanloppu. Vaikka ei kai sen väliä, sillä tuskin olisin uskonut. Minulle se oli maailmanloppu.

Seuraava teksti sai alkunsa niihin aikoihin kun saavuin Australiaan ja jatkoin kirjoittelua siellä oloni aikana aina kun siltä tuntui.

Kun kolmannella luokalla alkoi englannin opiskelu, en ymmärtänyt, miksi sellaista typerää kieltä piti opiskella. Englanti kuulosti rumalta enkä tajunnut sen pointtia. Opettelin ulkoa muutamat monisteet ja sain kokeista ysejä. Kun opettajat vaihtuivat, alettiin toitottaa kuinka tärkeä tulevaisuuden kieli englanti on ja ilman sitä ei tulisi pärjäämään. En uskonut ja itsepäisesti olin sitä mieltä, että en ikinä tulisi englantia tarvitsemaan. Mitä enemmän kielen tarpeellisuudesta puhuttiin, sitä enemmän halusin todistaa, että en sitä tarvinnut. Tykkäsin opiskella ja käydä koulua, mutta englannin eteen en tehnyt juuri mitään. Opettelin ainoastaan kielioppia, joka oli mielestäni helppoa ja kivaa (vielä ala-asteella, mutta kyllä sekin kivuus viimeistään lukiossa häipyi). Samanlaista jatkui yläasteelle saakka ja pärjäsin kokeissa lähinnä kieliopin takia. Muullahan ei ollut väliä kuin, että kokeista pääsin läpi. Parityöskentelyissä puhuin korostetusti sanat täysin niin kuin ne kirjoitetaan ja olin vielä huonompi, mitä ehkä pienellä panostamisella olisin ollut. En ollut luokkamme ainoa, joka oli huono englannissa ja vertaistuki helpotti, mutta toisaalta ei kannustanut oppimaan. Olin melkein ylpeä siitä, että olin niin huono englannissa.

Kun menin lukioon, tajusin yhtäkkiä olevani aika yksin sen kanssa, etten osannut englantia. Tuntui että kaikki muut puhuivat sujuvasti ja lausuivat sitä täydellisesti. Englannin tunnit olivat täyttä painajaista ja aina kun piti puhua englantia toivoin, että olisin vain voinut vajota maan alle. Puhuminen tunneilla tuntui suurinpiirtein samalta, kun olisin mennyt vilkkaalle kadulle kävelemään alasti. (Näin viimeksi painajaista aiheesta ollessani matkalla Uuteen Seelantiin.) Muistan yhden lukiomme opettajan, joka englannin kielisen puheeni jälkeen sanoi, että puheesta pitää olla aina ylpeä ja näyttää siltä, että seisoo sanojensa takana. Sillä ei ollut väliä puhuiko väärin vai ei. Miksei sitä toitotettu yhtä paljon kuin sitä, kuinka typerältä suomalaisten rallienglanti kuulostaa tai sitä kuinka englannissa ääntäminen on kaikkein tärkeintä ja ihmiset eivät ymmärrä, jos lausuu vähänkin väärin?

Lukion kurssit eivät menneet enää läpi pelkällä kieliopilla. Värväsin ihania ystäviä kirjoittamaan aineitani, lunttasin kokeissa ja kävin kurssit kahteen kertaan, jotta pääsin niistä rimaa hipoen läpi. Mutta tunnit tuntuivat silti painajaiselta, en edes yrittänyt ymmärtää ja keskityin parhaani mukaan kaikkeen muuhun kuin opetukseen, jotta saisin kamalan englannin pois päästäni. Vihasin englantia ja olin edelleen varma etten sitä ikinä tarvitse. Opettelin mielummin espanjaa tai ruotsia, jotka olivat sentään kauniita kieliä. Edelleen halusin vain todistaa kaikille, että elämässä pärjää ilman englantiakin. Tiesin, mitä halusin tehdä työkseni ja siinä pärjäsi hyvin ilman englantia. Ajattelin, että kun matkustan, matkustan englantia osaavien ihmisten kanssa. Tai sitten matkustan maihin, joissa voi puhua muita kieliä.

Englanti tuntui isolta asialta, kaikki hokivat etten osaa sitä ja hoin sitä itse itelleni. En halunnut kuunnella englannin kielistä musiikkia tai katsella englannin kielisiä leffoja. Suljin korvani ja silmäni aina automaattisesti kaikelta englannin kieliseltä, enkä edes yrittänyt ymmärtää. Lukion aikana minulle tehtiin kaikki mahdolliset lukitestit, mutta niistä tuli niin hyvät tulokset, etteivät ne selittäneet englannin osaamattomuuttani. Kävin englannin takia erityisopetuksessa ja opolla ja sain joka puolelta kuulla, kuinka pitäisi nyt vain opiskella ja muuttaa asennetta englantia kohtaan.

Kun lukion viimeinen englannin kurssi oli suoritettu, en halunnut kuulla englannista mitään ja skippasin kaikki englannin kieliset biisit, kirjoitukset ja leffat. Vieläkin tarkemmin kuin ennen. Kun edellisestä englannin tunnista oli kulunut noin puolitoista vuotta, jäin vahingossa koukkuun johonkin englannin kieliseen sarjaan ja aloin katsella sitä jopa kotona enkä ainoastaan kaverin luona. En ahdistunut sitä katsellessani ja opin jopa joitain helppoja fraaseja. Sitten lähdin Ruotsiin. Sielläkään en käyttänyt englantia juuri yhtään, vaikka osasin ruotsia yhtä huonosti. Erona oli se, että halusin oppia puhumaan ruotsia, en englantia.

Ruotsissa kukaan ei muistuttanut minua siitä, kuinka paska ihminen olen, koska en osaa englantia. Kun puhuin ruotsia kaikki halusivat ja yrittivät ymmärtää. Mietin, voisiko kielten opiskelu olla tällaistä. Muistan ikuisuuden erään tyypin, jonka kanssa juttelimme ruotsia ja englantia sekaisin. Hän oikeasti halusi ymmärtää minua ja halusi, että minä ymmärrän häntä. Hän tarkkaili minua ja jos huomasi, että en ymmärrä, hän koetti selittää asian toisella tavalla tai toisella kielellä, kärsivällisesti ja niin kauan kunnes tajuan. Hän ei näyttänyt menettävän hermojaan, vaikka en heti ymmärtänyt. Hän ei pakottanut minua puhumaan, hän sai minut puhumaan. Olen ikuisesti kiitollinen tuolle ihanalle ihmiselle. Se on ensimmäinen positiivinen kokemukseni englannin kielestä. Saattaa kuulostaa pieneltä asialta, mutta minulle sillä oli todella suuri merkitys. Tuntui, että joku arvostaa minua, vaikka tietää, että en osaakaan englantia. Se sai minut tuntemaan ihmiseksi, joka ei olekaan aivan läpimätä englannin osaamattomuuden takia. 

Ruotsissa päähäni alkoi hiipiä ajatus, että voisiko sittenkin olla hyödyllistä opetella englannin kieli. Tähän saattoi vaikuttaa se, että sain kerrankin rauhassa miettiä asioita, ilman muiden painostusta ja ilman että kaikki jatkuvasti muistuttavat siitä, että en osaa englantia, enkä sen vuoksi kovin pitkälle elämässäni pääse. Tiesin sen kyllä itsekin, mutta jatkuvat muistutukset saivat oloni entistä surkeammaksi. Mietiskelin salaa mielessäni, että voisin lähteä Australiaan opiskelemaan englantia. Kyllä minä pärjäisin, koska pärjäsin Ruotsissakin ilman ruotsia. Vaikutti myös paljon, kun tajusin, että suurin osa ihmisistä haluaa oikeasti ymmärtää kun puhun jotain, eikä minua katsota kummaksuen kun äännän huonosti eikä minulle naureta, jos sanon väärin. Se kasvatti luottamusta todella paljon. Ei ollut enää ahdistavia englannin tunteja ja kukaan ei pakottanut puhumaan. Sain puhua, jos siltä tuntui ja silloin kun huvitti.

Muistan kuinka pahalta minusta tuntui ja tuntuu edelleen, kun jonkun toisen rallienglannille nauretaan tai kun ivaillaan suomalaisten huonosta englannin ääntämisestä. Se kuinka joku opettaja haukkui, että suomalaiset eivät osaa puhua tai ääntää. Muistan ne lukuisat tilanteet, kun minua yritettiin pakottaa puhumaan englantia. Piinaavat katseet ja ilkeä irvistys, joka odotti sitä, että sanon jotain ja kaikki saavat nauraa. Tuolta ne tilanteet minusta tuntuivat, tuli naurua tai ei. No ei sitä tullut, kun en puhunut. En yksinkertaisesti pystynyt puhumaan englantia, varsinkaan jos suomalaisia oli lähistöllä. Pelkäsin vain niin paljon heidän arvostelua, sillä olin koulussa (ja vähän muuallakin) oppinut, että suomalaiset olivat pahimpia arvostelijoita englannin kielen suhteen. He aina korjasijat, jos tuli virhe ja olin myös itse itselleni aivan älyttömän ankara. Parhaiten puhuin ihmisille, joita en enää tapaisi.

En tiedä, miten on mahdollista, että jostain englannin kielestä tuli niin iso ongelma, mutta esimerkiksi tuon ajan päiväkirjani oli melkein täynnä valittamista englannin kielestä ja pohdintaa, miksi minua ei hyväksytä kun en osaa puhua. Pelkäsin englannin puhumista oikeasti enemmän kuin mitään ikinä. Ruotsin jälkeen kesällä päätin, että vuoden päästä lähden opiskelemaan sitä Australiaan ja aioin myös sen oppia.

Tuona kesänä ennen kuin lähdin Ausseihin, englantini oli sitä luokkaa, että kysyin karttaa sanomalla: ”Have you map?”. Tiesin kuitenkin, että pelko englannin puhumiseen ei lähde mitenkään muuten kuin puhumalla ja minun olisi vain pakotettava itseni puhumaan englantia. Asuessani englannin kielisessä maassa, se olisi helpompaa ja minun olisi oltava englannin kanssa tekemisissä päivittäin. Minkäänlaiset kurssit eivät olisi tulleet kuuloonkaan koulun jälkeen. Jos en kymmenen vuoden koulussa opiskelun jälkeen päässyt ala-asteen tasoa pidemmälle, tuskin siihen olisi auttaneet mitkään kurssit. Ja kyllä olin oikeasti ala-astetasolla. Huomasin sen ollessani ala-asteella harjoittelussa, kun osa oppilaista lausui englantia paremmin kuin minä.

Arvostin sitä, kun jotkut vain puhuivat, meni oikein tai ei ja toivoin, että olisin itsekin uskaltanut. Pahalta tuntui kun minulle sanottiin, että puhu vaan, kyllä se siitä lähtee! Ai oikeasti? Pitäisikö minun vain puhua ja sitten oppisin? Kas kun en itse ole tajunnut, aletaampa sitten oikein urakalla puhua. Ei. Se ei ole ollut niin helppoa. Jos olisin vain voinut puhua niin olisin kyllä mielelläni puhunut, mutta en vain saanut sanoja ulos suustani. Ensinnäkin, jos halusin jotain sanoa, minun piti pitkään miettiä oikeaa kieliasua, sanojen ääntämistä ja tarkistaa oikeita sanoja google kääntäjästä. Sen jälkeen tsemppasin itseäni ikuisuuden, jotta uskaltaisin avata suuni. Vihdoin ja viimein sain ulos jonkinlaisen lauseen, mutta sieltä tulikin jotain outoa ja täysin erilaista, mitä olin tunteja miettinyt. Lause, jos sitä sellaiseksi voi kutsua, oli kaukana kieliopista ja suurin osa sanoistakin jäi jonnekin matkan varrelle kurkkuuni. Hävetti. Olisimpa ollut vain hiljaa. Ei olisi tarvinnut avata suutaan. Näytin luultavasti todella säälittävältä reppanalta, ilman minkäänlaista itsetuntoa. Sellaiseen tilanteeseen on vain aika vaikea laittaa itseään. On niin vaikea riisua kaikki vaatteet ja mennä kävelemään alasti Mannerheimintietä pää pystyssä ja ylpeänä, aivan kuin se olisi normaalia ja jokapäiväistä.

No miten sitten kävi kun lähdin yksin toiselle puolen maapalloa ilman kielitaitoa?

40 päivää Ausseissa

Uskallan puhua englantia jo lapsille ja koirille. Osaan jo hymyillä ihmisille ja pikkuhiljaa saatan jopa uskaltaa kysyä joltain takaisin kuulumisia (yhden kerran). Osaan pyytää kahvilassa haluamaani nätisti, tosin please unohtuu lähes aina. Englannin kieli tuntuu maailman vaikeimmalta lausua, enkä tajua, miten joidenkin suu voi vääntyä sellaiseen mongerrukseen.

Tajuan että oli maailman paras päätös tulla tänne, enkä haluaisi missään nimessä nyt Suomeen. Ensimmäisen kerran elämässäni tuntuu, että nyt on motivaatiota opiskella englantia, koska haluaisin osata jutella näille mukaville ihmisille jotain. Olen tajunnut, että itselle suurin kynnys taitaa olla sen hyväksyminen, että en puhu täydellistä englantia. Mielummin olen puhumatta.

70 päivää Ausseissa

Alkaa tuntua, että ymmärrän jo aika hyvin pääasiat puheesta ja saan myös silloin tällöin perheen isän sanoista jotain selvää. Yhä useammin suustani on alkanut tulla myös how are you takaisin. Alan tottua, että kun nähdään (oudompiakin) moikataan ja kysellään kuulumisia. 

Joskus tuntuu, että hei mähän ymmärrän ihan kaiken kun taas toisessa hetkessä tuntuu, että englannin taitoni ovat aivan yhtä heikot kuin tänne saapuessani.

80 päivää Ausseissa

Edelleen mietin ahdistuksella niitä hetkiä, kun minua on pakoitettu puhumaan englantia. Miksi on niin mahdotonta epäonnistua? Miksei voi vain puhua. Miksen voi olla välittämättä, jos puhun väärin? Ketään ei oikeasti kiinnosta, miten puhun. Ei täällä muutkaan puhu oikein ja minun yksi ongelma onkin se, että osaan kieliopin liian hyvin, koska mietin vain, miten joku asia oikeasti kuuluu sanoa ja huomaan, jos muut tekevät virheitä. Keskityn liikaa virheisiin, mutta niinhän koulussakin tehtiin. Aineeni olivat punakynää täynnä, ikinä ei sanottu, jos joku asia meni hyvin. Siispä oletin, että mikään ei mennyt hyvin. 

Huomaan usein miettiväni, miten joku asia sanotaan ja mitä jossain tietyssä tilanteessa sanoisin. Edes yöllä en saa rauhaa näistä, mietin vain englanniksi kaikenlaista. Siinä vaiheessa tajuan, että pitäisi vähän relata, englantia pitäisi vain puhua, eikä ajatella liikaa. Ja ennen kaikkea pitäisi uskaltaa puhua väärin. Miksi se on vaan niin vaikeaa? En vaan uskalla.

Mitä täällä sitten on tapahtunut kun avaan suuni? Ihmiset katsoavat minua ja jälleen kerran haluavat ymmärtää. He eivät naura, hauku tai kummastele, miten en osaa puhua yhtään paremmin. He kertovat rakastavansa aksenttiani. Kyllä. Sitä en ymmärrä, miten he voivat rakastaa aksenttia, kun mielestäni en ole juurikaan puhunut. Ihmiset ovat vain niin ystävällisiä ja kiinnostuneita, eikä ketään kiinnosta virheeni. Kaikki tekevät niitä. Silti edelleen huomaan, että suomalaisten seurassa on paljon vaikeampi puhua. Huomaan edelleen, että välillä suljen korvat ja silmät automaattisesti kaikelta englannilta, koska olen vain niin tottunut tekemään niin. Mutta silloin kun yritän ymmärtää, usein ymmärrän. Ja se tuntuu aika hyvältä.

Seitsemän kuukautta Ausseissa

Olenko oppinut nyt tämän vihaamani kielen täydellisesti? En. Puhunko sujuvasti? En. Kysymyksiä, joihin saan vastata jatkuvasti ja joihin menee hermot. Farmille tullessani olen oppinut englantia ehdottomasti kaikista parhaiten. Täällä on muitakin ihmisiä, joiden ensisijainen kieli ei ole englanti. Ihmiset ovat nuoria ja monien kanssa tulee hyvin juttuun ja aiheet ovat mielenkiintoisia. Se on auttanut paljon siinä, että mielelläni kuuntelen, yritän ymmärtää, ymmärrän ja uskallan itsekin avata suuni. Vaikkei aina edes olisi pakko. Helpottaa kun ympärillä ei ole muita suomalaisia, joten suomen puhuminen ei auta. Asiat on osattava selittää muulla tavalla. En esittele enää itseäni, olen Sanni enkä osaa puhua englantia.

Mutta yhä edelleen kun saan välillä kuulla englannin osaamattomuudestani, joko sitten ajattelemattomasti heitetyn kommentin, ilkeyden tai totuuden, vatvon asiaa mielessäni viikkokausia ja koko opettelusta menee hetkeksi into. Onneksi tälläisiä kommentteja ei täällä kuitenkaan juurikaan kuule. On myös helpottanut puhua joidenkin suomalaisten kanssa asiasta kun he ovat tuntuneet ymmärtävän ja kannustavan. Parhaalta on tuntunut kun muutamat kaverit farmilta ovat sanoneet, että englantini on parantunut. Muistan myös erään keskustelun kun halusin selittää jotain, mutta sen tunnuttua liian haasteelliselta, luovutin. Vastapuoli ei kuitenkaan antanut minun luovuttaa vaan sanoi: ”Yritä selittää, mä yritän ymmärtää.” Osasin selittää asian eikä se oikeastaan ollut edes niin hankalaa. Se todellakin auttaa kun vastapuoli yrittää ymmärtää, eikä katso minua kuin typerystä, jos en osaa jotain selittää. 

Suurin ja vaikein asia englannin kielen suhteen on ollut ehdottomasti asenteeni sitä kohtaan. Asennetta on ollut todella vaikea muuttaa, mutta nyt pikkuhiljaa alkaa tuntua siltä, että olen onnistunut siinä. Voin siis alkaa oikeasti keskittyä englannin opiskeluun, enkä ainoastaan asenteeseen. Vielä on kuitenkin paljon opittavaa niin asenteen kuin englanninkin suhteen, mutta nyt tiedän olevani menossa oikeaan suuntaan. Uskallan aloittaa puhumisen ja uskallan selittää asioita. Enää ei tarvitse pohtia puolta tuntia uskallanko nyt kysyä tai sanoa jotain yksinkertaista. Sanat ovat alkaneet tulla suusta kuin itsestään, saatan korjailla virheitäni puhuessani enkä ainoastaan mielessäni. Uskallan kysyä, jos en tiedä jotain sanaa ja osaan keksiä kaikenlaisia kiertoilmaisuja olemattoman sanavarastoni tueksi. Google translate on jokapäiväisessä ahkerassa käytössä ja selailen sieltä uusia sanoja ja koitan painaa niitä mieleeni.

Toisaalta välillä taas tulee päiviä, kun menee hermot koko englantiin ja kaikkiin, jotka sitä puhuvat ja mietin, mitä ihmettä on päässäni liikkunut kun on pitänyt tätä vihaamaani kieltä lähteä tänne opiskelemaan. Välillä jotain keskustelua kuunnellessani, en tajua lainkaan, mitä puhutaan ja tulee tunne, että enkö oikeasti ole oppinut englantia yhtään. Olen myös huomannut, että sellaisten ihmisten kanssa, jotka ovat englannin kieltäni jotenkin ilkeästi kommentoineet, on tämän jälkeen ollut entistä vaikeampi ymmärtää toinen toisiaan. Mietin heidän kanssaan vain sitä kuinka en ole joskus ymmärtänyt, enkä näin anna uutta mahdollisuutta. Hermostun vieläkin helposti, jos en ymmärrä tai minua ei ymmärretä ja hermostuminenhan tekee ainoastaan sen, etten ymmärrä enää senkään vertaa.

Nyt tuosta edellisestä kirjoutuksesta on reilu kaksi vuotta aikaa. Australiasta lähdettyäni, olin edelleen epävarma englannin suhteen, vaikka olin tietenkin paljon parempi kuin sinne mennessäni. Ollessani Suomessa kesätöissä Australian vuoden jälkeen, jouduin välillä käyttämään siellä englantia myös suomalaisten kuullen. Se oli ihan kamalaa edelleen, mutta yritin silti parhaani tehdä sitä ja huomasin, että eivät ne suomalaiset katsoneet minua pahasti vaikken puhunut täydellistä englantia. Kahdeksan kuukautta Uudessa Seelannissa vahvisti englannin kieltäni kaikista eniten. Jouduin käyttämään sitä joka päivä töissä ja kotona ja siitä alkoi tulla väkisinkin arkinen asia, johon tottui.

Englannin kielen opiskelu jatkuu kuitenkin edelleen. En vieläkään osaa lausua vaikeimpia sanoja ja käytän aika yksinkertaista sanastoa puhuessani. Tulen silti useimmiten ymmäretyksi ja olen puhunut englanniksi politiikasta, ilmastonmuutoksesta ja kompostivessoista. En siis ainoastaan helpoista aiheista. Eräs jenkki-kaverini sanoi minulle, että ei hänkään aina ymmärrä, mitä kiwit puhuvat. Eri aksentit ovat vain niin erilaisia eikä muutenkaan kaikki voi ymmärtää toisiaan. Mietin sellaisia suomalaisia, joilla on todella vahva murre ja joiden seurassa minun pitää todella pinnistellä ymmärtääkseni. En minäkään aina ymmärrä heitä.

Tärkein, mitä olen oppinut, on se, että mikään ei ole niin vakavaa. Jos en ymmärrä ihan kaikkea, se ei haittaa. Jos sanon väärin jotain, ketään ei kiinnosta. Ihaninta on huomata, että se ei haittaa enää edes minua. En jää viikoiksi tai edes tunneiksi miettimään jotain pientä virhettä, jonka tein.

Olen niin iloinen ja tyytyväinen itseeni, että uskalsin lähteä Australiaan. Olen tyytyväinen, että uskalsin opiskella eglanniksi baarimikoksi. En uskaltanut ehkä silloin Australiassa vielä toivoakaan, että tämä päivä vielä koittaisi, kun voin sanoa puhuvani englantia ilman tarvetta alkaa selitellä, että en nyt kuitenkaan täydellisesti. Eihän sitä kukaan täydellinen ole missään.

Nykyään ajattelen englannin olevan kaunis kieli, mutta vain erittäin korostetulla englantilaisten aksentilla. Viime kesänä matkustin Englantiin, rakastuin maahan ja nyt haluaisin asua siellä. Koko kouluaikani vihasin Englantia, englantia ja englantilaisia (käymättä maassa tai tapaamatta kyseisiä ihmisiä, vihasin ihan vain siis koulukirjojen takia) ja en olisi ikinä uskonut matkustavani sinne, saati rakastavani kyseisiä asioita. Iso-Britanniassa ollessani monet paikat olivat koulukirjoista tuttuja. Toivoin, että olisin muistanut niistä vähän enemmän, koska siellä oli niin paljon kaikkea mielenkiintoista. Tyydyin sitten vain googlailemaan asioita, koska englannin kirjani olen jo hävittänyt.

Vaikka englannista on tullut itselleni helpompaa, en silti ikinä unohda kuinka vaikeata se joskus oli. Yritän parhaani mukaan aina kannustaa niitä, jotka sitä tai jotain muuta kieltä opettelevat. Yritän houkutella puhumaan ja yritän ymmärtää heidän puhetta. Toivon, että myös muissa asioissa osaisin olla yhtä ymmärtäväinen. Emme voi aina tietää, mitä muiden ihmisten pään sisällä tai elämässä tapahtuu. Joku asia, joka on meille helppoa ja itsestäänselvää, voi toiselle olla elämän suurin ongelma. Emme voi sitä tietää, mutta voimme aina olla ystävällisiä ja kannustavia toisia kohtaan.