Sapa hike

Hanoihin saavuimme yöllä ja vietimme siellä pari päivää kaupunkia kierrellen. Meidän oli tarkoitus mennä kahden päivän vaellukselle Sapaan, joten kävimme kyselemässä muutamista matkatoimistoimista  ja vertailemassa hintoja, jotka vaihtelevat hyvinkin reilusti. Saimme oman kolmen yön reissumme ruokineen noin 60 eurolla. Varasimme samasta paikasta vaelluksen sekä yhden yön risteilyn Halong Baylle. Sapa hike tuskin olisi ollut halvempi itsenäisesti tehtynä, mitä nyt laskeskelimme esimerkiksi junamatkojen hintaa.

Retkelle meidät tultiin noutamaan illalla eräästä matkatoimistosta, johon jätimme myös rinkkamme säilöön. Kuskimme vei meidät rautatieasemalle ja hyppäsimme yöjunaan. Meillä oli mukava, neljän hengen siisti hytti. Erittäin hyvä kokemus ensimmäisestä yöstä junassa ja nukuinkin raiteiden kolistessa todella sikeästi. Aamulla olimme saapuneet Lao Caihin, josta lähti vielä minibussikyyti Sapan kylään. Saimme aamiaista eräässä hotellissa, jonka jälkeen lähdimme oppaamme ja noin 16 hengen ryhmämme kanssa matkaan. Oppaamme oli minun ikäinen 22-vuotias ja hänellä oli kaksi lasta, joista nuorempi muutaman kuukauden ikäinen kulki mukana selkärepussa ja itki vain kerran koko reissun aikana. Silloinkin hän hiljeni kun sai maitoa. 

Vaelsimme polkuja ja riisipeltoja pitkin sekä näimme tietenkin riisipeltoja ja vuoria, isoja sikoja, pikkuisia possuja, kanoja, lehmiä, paikallisten taloja ja pikkuisia kyliä. Maisemat olivat aivan huikeita ja vaikka ilma olikin hieman sumuinen niin silti näkyi aika pitkälle. Pysähdyimme erääseen kylään syömään vietnamilaista lounasta, johon kuului esimerkiksi kevätkääryleitä. Mukanamme kulki oppaan lisäksi myös paljon muita paikallisia naisia sekä pikkuisia tyttöjä, jotka yrittivät myydä meille käsitöitä. Päivän vaelluksen pituudeksi tuli noin 13 kilometriä eikä se ollut ollekaan niin rankka, mitä olimme etukäteen hieman pelänneet. Opas kertoi paljon paikallisesta elämästä kuten sen, että uudeksi vuodeksi naiset kutoivat itselleen hienoja mekkoja, jotta miehet uuden vuoden juhlissa näkevät kuinka ahkeria he ovat olleet. Miehet itse ovat kuitenkin laiskoja ja saamattomia. Jos nainen ei suostu menemään naimisiin miehen tätä kosiessa, mies voi aina kidnapata naisen. Jos mies sattuu kyllästymään naiseen, hän voi aina etsiä itselleen uuden. Oppaamme kuitenkin vakuutti, että hänen oma miehensä oli oikein hyvä.

Iltamme kului paikallisessa homestayssa, joka oli siisti ja viihtyisä. Siellä oli myös wifi, vaikka olimme olleet varmoja ettei sellaista siellä vuorten keskellä ole. Paikallinen illallinen oli taas herkullinen ja jälkiruuaksi joimme shotit paikallista pontikkaa. Yöllä uni maittoi taas hyvin. Aamiaiseksi saimme pannaria, banaania ja hunajaa, minkä jälkeen jatkoimme matkaamme takaisin Sapan kylään ja tällä kertaa matkaa kertyi vain noin neljä kilometriä. Sitten olikin vuorossa lounas ja loppupäivä meillä oli aikaa kierrellä Sapassa ja käydä paikallisilla markkinoilla. Ostin sieltä itselleni pussukan sekä isälle tuliaisiksi hampusta valmistetun paidan. Vähän kaduttaa etten ostanut itselleni samanlaista.

Homestay, joka muistutti suloista siskonpetiä suurella mökin parvella.

Illalla saimme hotellilla herkullisen illallisen, jonka jälkeen oli tarkoitus lähteä alas rautatieasemalle. Minibussimme kuljettaja oli kuitenkin tukevassa humalassa, joten ihan kaikki, erityisesti eräs äiti tyttärensä kanssa, eivät olisi halunneet mennä auton kyytiin. Hotellin respa vakuutteli, että kuskihan on humalassa joka päivä ja se on ihan normaalia. Niinpä lopulta nousimme bussin kyytiin ja hyvinhän se matka meni, vaikka vähän jännitti.

Meidän vaellusryhmämme.

Saavuimme Hanoihin aikaisin aamulla, joten hostellimme ovi oli tietenkin lukossa. Mies nukkui kuitenkin oven edessä lattialle joten kolkuttelimme aikamme ja niinpä raasu mies tuli unenpöppörössä avaamaan oven meille. Jonkin aikaa istuskelimme aulassa kunnes meille tultiin tarjoamaan vintin pikkuista varastohuonetta, jotta saisimme nukkua. Respan tyyppi teki meille tilaa sängylle ja siirteli romuja vähän pois tieltä. Itse olin nukkunut yöni junassa ilmeisesti tarpeeksi hyvin, koska uni ei enää tullut.

San Fernando ja Vigan

Löysimme Filippiinien San Juanista The Circle -hostellin, jossa oli mahdollisuus nukkua riippumatoissa ja oikeastaan kaikki huoneet olivat tavallaan ulkona. Huoneissa oli kyllä katto, mutta seiniä ei juuri ollut. Riippumattojen lisäksi oli mahdollisuus nukkua kerrossängyissä, mutta koska riippumatoissa harvemmin tulee nukuttua (ainakaan kokonaista yötä), valitsimme tietenkin nukkua niissä. Hostelli oli älyttömän suloinen, joka puolella oli maalauksia, mietelauseita ja sanoja eri kielillä. Hostellista löytyi niin keinut, surffikartat, puumajat kuin oleskeluhuone rumpuineen, sohvineen ja säkkituoleineineen. Illalla menimme katsomaan auringonlaskua San Juanin rannalle ja petyimme vähän surffiaaltoihin, joita ei ollut. Ilmeisesti taifuuni, joka oli pahiten riehunut kyseisellä Luzonin saarella, oli pilannut myös surffiaallot. Meidän maailmaa niiden puute ei onneksi kaatanut, mutta viikon päästä viikonloppuna siellä piti olla surffikilpailut, joten toivottavasti ne pystyttiin järjestämään.

Yö riippumatoissa sujui hyvin lukuunottamatta erään kissan naukumista.  Ja oikeastaan sekään ei haitannut itseäni kuin hetken ennen nukahtamista, normaalisti nukun yöllä, vaikka mitä tapahtuisi ympärillä. Olisin ollut valmis nukkumaan riippumatoissa pidempäänkin, mutta päätimme kuitenkin rahan säästämiseksi mennä sohvasurffaamaan. Aamupalan eli tuoreiden sämpylöiden ja pikkubanaanien jälkeen lähdimme pikkubussilla kohti San Fernandoa, jossa sohvasurffauspaikkamme oli. Tapasimme ihanan ystävällisen host-pojan Mäkkärin edessä ja veimme tavaramme hostimme kotiin. Hän tarjosi meille herkullista tonnikalalounasta, jonka jälkeen hän lähti takaisin töihin ja me lähdimme katsomaan erästä majakkaa.

Majakka ei ilmeisesti ollut mikään suosituin turistikohde, koska tuktuk-kuskillamme oli hieman vaikeuksia löytää sinne. Se kuitenkin löytyi ja kuskimme jätti meidät sen juurelle. Pian majakalle saapui lava-auto, jossa oli noin kymmenkunta teinipoikaa. He naureskelijat ja katselivat meitä jonkin aikaa. Ehdimme Lindan kanssa toivoa, että pojat tarjoisivat meille kyytiä takaisin kaupunkiin ja pian sen jälkeen he sitten tarjosivatkin ja hyppäsimme auton lavalla poikien kanssa. Yksi pojista oli puoliksi saksalainen ja puoliksi filippiiniläinen ja lava-autokin oli hänen. Poikien olisi kuulunut olla koulussa, mutta he olivat kuitenkin olleet jostain syystä ajelemessa. Syy ei ihan selvinnyt meille.

Illemmalla lähdimme taas rannalle odottelemaan hostimme töistä paluuta, sillä hän oli luvannut valmistaa meille illallisen. Rannalla oli kaksi vanhempaa miestä surffailemassa (tai no makoilemassa ja melomassa laudoilla) ja he antoivat meidänkin kokeilla lautojaan. No eihän surffaamisesta tietenkään mitään tullut, koska aalloista ei ollut tietoakaan, mutta saimme kuitenkin meloa hetken aikaan. Surffausyritysten jälkeen menimme kaverini kanssa rannalle lueskelemaan ja jonkin ajan päästä miehet tulivat perässä. He kysyivät haluaisimmeko tulla illalliselle heidän kanssaan ja tarjosivat ystävällisinä myös yöpaikkaa heidän upeasta rantahuvilasta. Jossain vaiheessa möläytimme, että olimme seuraavana päivänä menossa Viganin vanhaan kaupunkiin ja mikä sattuma, että miehet olivat myös menossa sinne samana päivänä. Me mahtuisimme totta kai myös kyytiin. Kerroimme kuitenkin, että meillä oli jo yöpaikka sekä illallinen odottamassa ja Viganiinkin menisimme mielellämme bussilla. No jos ei he muuten voineet auttaa niin vähintään miehet halusivat tarjota meille kyydin kotiin ja siihen sitten suostuimme. Autoon mennessämme eksyimme kuitenkin myös heidän nuotionsa ääreen, missä heillä oli tarjolla tonnikalaa, tietenkin itse kalastettua sekä katkarapuja ja leipää. Lupasimme sitten hiukan maistaa ruokia ja olihan ne herkullisia niin, että vaikka kuinka yritti syödä vain vähän niin kohta meillä olikin jo vatsat täynnä. Siinä syödessemmä he esittelivät myös heidän rantahuvilan, joka paljustui pieneksi rantamajaksi, jossa ei tainnut olla edes ovea.

Miehet heittivä meidät kotiimme autollaan. Matkalla selvisi, että toinen miehistä olikin vain meidän ikäisemme ja hänellä oli lapsi ja vaimo Kanadassa. Opetimme miten sanotaan ja kirjoitetaan suomeksi hyvää päivää ja mies ihmetteli ”Oh you have that kind of A”. Nauroimme ja kerroimme, ettei se ollut a vaan ä.

Loppuiltamme host-isännän luona sujui hyvin illallisista syöden ja Magic Mikea katsellen. Kysyinen leffa siis löytyi hostimme leffahyllystä ja Linda päätti sivistää minua, koska en ollut leffaa nähnyt. Onneksi meillä on hyvä ruokahalu, joten kaksi illallista ei ollut yhtään liikaa.

Seuraavana päivänä lähdimme bussilla Viganin vanhaan kaupunkiin, joka on ilmeisesti ainoa säilynyt vanha kaupunki Filippiineillä. Jostain luin tarinan, että kaupunki on säilynyt, koska mies joka pommitti kaupunkeja rakastui viganilaiseen naiseen ja tämän takia halusi säästää kaupungin. Espanjalaisten vaikutuksen huomaa Viganissa, ainakin itselle kaupungista tuli mieleen hieman Etelä-Eurooppa. Kaupunki vastasi kaikkia odotuksia ja se oli aivan ihana vanhoine taloineen. Söimme vanhassa kivitavernassa ja kiertelimme ympäri kaupunkia. Kävimme vanhassa kellotornissa hieman ennen auringonlaskua ja näimme kuinka ympäri kaupunkia poltettiin roskia, mikä taitaa olla Filippiineillä tapana ennen auringonlaskua. Ainakin näimme sitä tapahtuvan melkeinpä päivittäin. Illallisen yhteydessä tilasimme vielä oluet, koska tajusimme ettemme olleet koko aikana Filippiineillä edes maistaneet alkoholia. Nähtyämme kaupungin myös yövalaistuksessa, lähdimme bussiasemalle ja juuri kun saavuimme sinne, bussimme takaisin San Fernandoon oli lähtemässä. Taas meidän hyvä tuurimme nähtiin.

Viimeisenä kokonaisena päivänä Filippiineillä lähdimme katsomaan erästä vesiputousta, joka oli skootterimatkan ja noin puolen tunnin kävelymatkan päässä. Istuimme Lindan kanssa kahdestaan mopon tarakalla kuskin takana ja voin kertoa, että kaikista taaimmaisena siinä oli kaikilla lihaksilla tekemistä kun piti ylä- ja alamäissä pysyä mopon selässä. Vesiputous oli kuitenkin kaiken vaivan arvoinen ja perillä pääsimme virkistäytymään jääkylmään veteen, mikä teki todellakin hyvää. Illalla halusimme vielä mennä rannalle, koska tiesimme ettemme hetkeen tulisi sinne pääsemään. Auringonlasku oli jälleen upea. Kotimatkalla poikkesimme paikallisilla markkinoilla, jotka olivat päivittäin keskustassa. Itse söin suolaista puuroa sekä tietenkin ikuista suosikkia eli tuoretta hedelmämehua, jota tekee aina kuumuudessa mieli. Torilla ne maistuivat vielä erityisen hyviltä. Törmäsimme torilla myös nuoriin lava-auto-poikiin.

Seuraavana päivänä ajelimme bussilla takaisin Manilaan, josta lensimme Hanoihin. Olimme varanneet aikaa mielestämme tarpeeksi, mutta kuitenkin ruuhkien vuoksi jännitimme koko matkan lentokentälle kerkeämmekö. Filippiineiltä lähtiessämme meillä molemmilla oli vielä jonkin verran hiluja jäljellä ja halusimme käyttää ne lentokentällä. Kun pääsimme turvatarkastuksista läpi, sovimme tapaavamme portilla ja että menisimme etsimään nopeasti jotain ruokaa, johon saisimme rahamme tuhlattua. Olin maksamassa tofuriisiäni, kun joku mies tuli kysymään minulta, että olenko Sanni ja näytti passiani. Olin aivan järkyttynyt, koska en todellakaan tiennyt, mihin olin passini jättänyt. Voisi päätellä, että jätin sen turvatarkatukseen, koska sen palautti virkailija, mutta en ole vieläkään tiedä varmaksi. Onneksi tämä mukava virkailija sen palautti ja pääsimme lennolle ajoissa, ilman, että meitä edes kuulutettiin. Se taisikin olla ainoa Filippiinien lento, joilla meitä ei kuulutettu, sillä melkein kaikilla muilla niin kävi. Puolustukseksi kuitenkin mainittakoon, että usein lennot lähtivät hieman etuajassa.