Viimeinen junamatka ja Zhangjiajie

Junaan jonottelua. Onneksi olin etukäteen selvitellyt, mitä nuo kaikki merkit ja numerot tarkoittavat, muuten olisin ollut aika hukassa.

Pekingistä lähdin jatkamaan matkaani pikkuiseen (Kiinan mittakaavassa pikkuiseen) Zhangjiajieen. Ostaessani junalippuja, vapaana ei ollut enää kuin istumapaikat, sillä oli syyslomat meneillään. Tämän tekstin löydettyäni alkoi vähän pelottaa:

A long journey in hard seat carriage is definitely uncomfortable and even unbearable, and is not suggested to foreign visitors, unless you really want to experience a difficult journey in China. An old saying is that 'he who does not reach the Great Wall is not a true man’, but a new one among some foreign visitors is that 'he who does not take a hard seat train trip during the Spring Festival Rush is not a true man’.

Eikä pelko osoittanut ihan turhaksi. Ei ollut Spring festival, mutta loma kuitenkin ja kaikki halusivat matkustaa jonnekin lomallansa ja sen huomasi, junavaunu oli aivan tupaten täynnä. Kaikki penkit olivat varattuja ja joskus yhdellä penkillä saattoi istua useampi ihminen. Käytävät olivat täynnä retkijakkaroilla tai lattialla istuvia ihmisiä ja jos halusi mennä vessaan tai hakemaan kuumaa vettä, se oli aikamoinen suoritus. Ihmiset tuijottelivat älypuhelimiaan, pelailivat pelejä tai kuuntelivat musiikkia, jokaisella tietenkin äänet täysillä. Tämän lisäksi he juttelivat ja riitelivät keskenään, polttivat tupakkaa, mauskuttelivat pähkinöitä tai ryystivät nuudelikeittoja, lapset kirkuivat ja hyppivät ihmisten päällä, ihmiset syljeskelivät ja radiopuhelimesta kuului milloin mitäkin epämääräisiä ääniä. Totta kai siihen päälle vielä junan tööttäilyt ja kauittimista kuului mukamas rentouttavaa musiikkia. Puolen tunnin jälkeen olin valmis, mutta junamatkani kesti 23 tuntia

Istuin omalla penkillä reppu sylissäni, eväslaukku jaloissani ja mietin, miksen ollut varannut junalippuja vähän aikaisemmin kun olisi ollut vielä mahdollisuus saada makuupaikka. Mutta ei auttanut enää murehtia ja sain kuitenkin lueskeltua kirjaani jonkun verran. Vieressäni istui vanhempi kiinalainen mies, joka oli alkumatkan aika hiljaa, mutta illan lähestyessäni hän alkoi jutella minulle. Tietenkin puhelimen kääntäjäohjelman avulla. Hän ilmeisesti oletti minun olevan jenkki ja yritti jutella tai saarnata politiikasta, eikä mitenkään ystävälliseen sävyyn. Jossain vaiheessa kyllästyin ja yritin selittää ties monennenko kerran etten ole jenkki. Kun hän vihdoin ymmärsi minun olevan Suomesta, hänen asenteensa muuttui täysin. Hän kehui minut maasta taivaisiin kuinka rohkea ja itsenäinen olen ja näin vihdoin aidon hymyn hänen kasvoillaan. Sitten otettiin valokuvia ja hän selitti myös muille junavaunun uteliaille ihmisille, että olen suomalainen.

Yön lähestyessä junavaunu tyhjeni vähäsen niin, että sain itselleni kaksi penkkiä ja pystyin jotenkin nukkumaan. Kyllä oli vähän ikävä Siperian luksus karjavaunua ja lattialle liukuvaa patjaa. Seuraavana iltapäivänä lähestyessäni Zhangjiajieta, otin rinkkani ylähyllyltä hyvissä ajoin. Olen sen kanssa ilmeisesti aika erikoinen näky siellä päin maailmaa ja ympärilleni kerääntyi pian joukko konduktöörejä, jotka osoittelivat rinkkani lippuja ja miettivät, mistä olen kotoisin. Olen siis kerännyt rinkkaani lippuja maista, joissa olen vieraillut. 

Hostellin söpö kaktushuone.

Vihdoin ja viimein saavuin Zhangjiajieen. Otin bussin Spring -hostellilleni. Kävelin respaan, mutta siellä ei ollut ketään, joten jätin rinkkani sohvalle ja kiertelin vähän ympäriinsä. Hostelli oli aivan älyttömän suloinen, paljon puuta ja betonia, mutta myös todella sotkuinen ja pölyinen. Pienellä siivouksella se olisi ollut täydellinen. Viimein löysin ulkoa pienen kaktus-kasvihuoneen, jossa oli minun ikäiseni tyttö hoitelemassa kasveja. Hän antoi tuolin minulle ja juttelimme jonkun aikaa (tietenkin tabletin avulla). Hän ei tiennyt, koska respaan tulisi joku, hän vain kävi hoitamassa kaktuksia. Vihdoin respan mies saapui ja pääsin huoneeseeni, mikä oli aivan ihanaa. Loppupäivä kuluikin hostellilla rauhassa ja hiljaisuudessa (ainakin melkein, Kiinassa ei ole ikinä täysin hiljaista). 

Illalla menin etsimään ruokaa, kävelin pimeillä kujilla ja löysin jossain vaiheessa kadun, missä oli paljon pieniä paikallisia ruokapaikkoja. Yhteen sitten astelin sisälle ja sain valita avoimesta jääkaapista kasviksia, joita halusin paistettavan riisin kanssa. Oli herkullista ja yksinkertaista. Ja olin myös melkein jo tottunut siihen, että koko ravintolan henkilökunta tuijotteli kun söin ateriani.

Seuraavana päivänä lähdin Zhangjiajien Grand Canyonin lasisillalle. Hostellin respan mies kirjoitti minulle pienelle vihreälle sydämen muotoiselle muistilapulle paikan nimen mandariiniksi ja sen kanssa kiertelin bussiasemalla. Näyttelin lappua kymmenille ihmisille ja lopulta löysin oikean bussin, oli yllättävän helppoa. Maailman pisin lasisilta on 300 metrin korkeudessa suuren kanjonin yllä ja silta on noin 430 metriä pitkä. Aika huikea paikka eikä niin pelottava kuin olisi voinut luulla.

Sillalla kävelyn jälkeen laskeuduin pitkät portaat alas rotkoon, jossa kävelin veden vierustaa ja katselin kaunista jokea, pieniä lammikoita, luolia, lähteitä ja vesiputouksia. Loppumatka mentiin veneellä takaisin lähtöpisteeseen.

 

Tullessani takaisin kaupunkiin menin bussiasemalla olevaan supermarkettiin ja löysin yläkerrasta ravintoloita. Ruoka oli yllättävän hyvää kauppakeskusruuaksi. Siinä syödessäni eräs nainen tuli taas juttelemaan minulle ja kyselemään kaikenlaista. Mukana hänellä oli viisi-vuotias tytär, joka halusi kosketella minua tai muuten vain riehua ympäriinsä. Oli hauskaa, miten jotkut kiinalaiset saattoivat tulla niin rohkeasti juttusille, en oikein tiedä miksi, ehkäpä uteliaisuuttaan tai harjoitellakseen englannin kielen taitojaan.

Seuraavana päivänä vuorossa oli Tianmen Mountain -kansallispuisto, jonne pääsi Zhangjiajiesta kapselihissillä ja alas tultiin bussilla. Kapselihissistä näki hyvin kaupungin eikä se enää näyttänytkään niin kovin pieneltä. Välillä näkyi myös pitkästä aikaa sinistä taivasta, mutta ylös päästyämme siellä oli todella sankka sumu. Toivoin, että sumu hälvenisi jossain välissä, jotta näkisin vähän maisemia, mutta toisaalta sumuinen sää oli aivan älyttömän tunnelmallinen ja taianomainen. 

Kansallispuistossa oli paljon kaikkea erilaista nähtävää, monta erilaista kävelyreittiä, riippusiltoja, temppeleitä, jotka mielestäni voittivat kyllä Kielletyn kapungin mennen tullen. Paljon erilaisia kukkia, kasveja sekä lisää lasisiltoja, mutta niille en sillä kertaa mennyt tunnoksen ja ylimääräisen pääsymaksun takia. Kierreltyä aikani, sumu alkoi hieman hälvetä ja maisemat kirkastuivat. Siellä oli aivan uskomattoman kauniit maisemat ja ympäröivät vuoret olivat jättimäisiä, enkä yhtään ihmetellyt, että siellä on leffojakin kuvattu.

Tuolla näkyy ylemmän kuvan riippusilta ja kävelyreitti, jota tulin.

 

Alastulo bussilla oli myös aika mielenkiintoinen. Bussi kurvaili kovaa vauhtia serpentiiniteitä ja joka kurvissa kiinalaiset haukkoivat henkeään tai saattoivat jopa vähän kirkua. Pääsimme turvallisesti kapunkiin, missä paistoi taas aurinko ja oli kuuma. Onneksi olin jo oppinut, että vuorille mennessä pitää ottaa lämpimämmät vaatteet ja sadetakki mukaan.

Illalla palasin takaisin Zhangjiajien keskustaan ja illalliselle. Ensimmäisen päivän ruoka oli ollut niin hyvää, että etsin toisen ravintolan, jossa oli lasivitriinissä tuoreita kasviksia, mutta tällä kertaa sainkin valitsemani kasvikset keittona. Se oli myös todella herkullista.

Viimeisenä päivänä Zhangjiajiessa kiertelin vain ympäriinsä kaupungilla ja kävin syömässä hot pot -ruokaa. Se oli siis iso pata keskellä pöytää, jonne sai taas kerran valita vitriinistä valitsemiaan kasviksia, padan sai myös maustaa itse. Olin vähän hukassa ravintolaan mennessäni, enkä oikein tiennyt, mitä pitäisi tehdä enkä edes tiennyt, mikä oli hot pot. Pikkuhiljaa kuitenkin tajusin ja tarjoilija selitti minulle parhaansa mukaan puhelimen avulla kaiken. Hot pot ei ollut ehkä paras idea yksin syöjälle, sillä en jaksanut todellakaan syödä kaikkea, vaikka parhaani yritin. En myöskään osannut ihan maustaa keittoa oikeaoppisesti ja kävin vähän väliä hakemassa lisää mausteita, kun en uskaltanut laittaa liikaa kerralla. Ikinä kun ei tiennyt kuinka tulisia maustekastikkeet olivat. Mielenkiintoinen kokemus joka tapauksessa.

Illalla hostellihuoneeseeni oli tullut pari tyttöä, jotka olivat aivan ihmeissään ja yllättyneitä, että heidän huoneessaan oli ulkomaalainen tyttö. He juttelivat muutamia sanoja englantia, mutta suurimmaksi osaksi käytettiin taas puhelimen kääntäjää. Tytöt olivat koulusta lomalla, syötiin heidän kanssaan granaattiomenoita ja moon cakeja ja juteltiin kaikenlaista. Illalla he antoivat minulle pienet kirjeet ja minä annoin vastaavasti pienet kirjeet heille.

Moon cake.

Seuraavana aamuna matkani taas jatkui junalla kohti Wuhania, tällä kertaa matka kesti onneksi vain sellaiset kymmenen tuntia, joka meni nopeasti. Juna-asemalta otin taksin hotellilleni parin kiinalaisen kanssa. Kävi yllättävän helposti ja oli myös halpa. Pariskunta saattoi minut vielä hotellilleni ja varmisti, että pääsin perille ja tekivät melkein sisäänkirjautumisenkin puolestani. Olin varannut yön kapselihotellista, josta olin kuullut aiemmin juttuja. Se on tavallaan aika sama kuin hostelli, mutta sänkyjen sijaan siellä oli kapseleita, eli oma pieni suljettava tila, jossa oli ainoastaan sänky. Se oli oikein hyvä vaihtoehto ja oma rauha kelpasi.

Viimeisenä päivänä Kiinassa tarkoituksena oli kierrellä vähän Wuhania, mutta sää oli niin sateinen, että lähinnä pysähtelin vain kaupoissa ja ruokapaikoissa. Löysin aivan ihanan kahvilan Greenhouse, jonne jumittauduin läppärin kanssa siihen saakka kunnes piti lähteä lentokentälle.

Tämä muovin tuhlaaminen ihan kaikkeen tekee minut aina vaan niin surulliseksi ja avuttomaksi.

Kuljeskelin ympäriinsä metrolla ja metroliput täytyi ostaa kolikoilla. Itselläni oli vain seteleitä ja kun viereisellä lippuautomaatilla olleet pojat huomasivat sen, he maksoivat minulle junalipun. Seuraavalla kerralla ollessani jo matkalla lentokentälle, eräs tyttö auttoi minut luukulle, jossa sain vaihdettua setelit kolikoiksi. Hän myös tarjoutui saattamaan minut lentokentälle ja vaikka yritin selittää, että osaan kyllä itsekin, hän halusi ehdottomasti saattaa minut välittämättä siitä, että oli itse menossa aivan vastakkaiseen suuntaan. Lentokentälle päästyäni tyttö vielä etsi käsiinsä pariskunnan, joka huolehtisi minusta lentokentällä. Niin ihanaa, kuinka auttavaisia ja ystävällisiä ihmisiä löytyy ihan kaikkialta. Silti huomaan, että on vähän vaikea ottaa apua vastaan ja niin monesti mietin, että pärjään kyllä ihan yksinkin.

Kiina oli mielenkiintoinen, äänekäs ja erilainen. Se yllätti positiivisesti ja osittain se myös vastasi odotuksiani, jotka eivät olleet kovin korkealla. Niin paljon ihania ja ystävällisiä ihmisiä, mutta myös niitä etuilijoita ja epäkohteliaampia mahtui joukkoon. Kiina on niin äänekäs, että välillä piti käyttää kuulokkeita vain kuunnelleksani hiljaisuutta niistä. En malttanut odottaa Uutta Seelantia, jossa ymmärtäisin kieltä vähän paremmin ja asiat sujuisivat toivottavasti helpommin.

Mongoliasta Kiinaan, Peking ja Simatai

Renkaiden vaihto meneillään.

Illalla kymmenen aikoihin saavuimme Kiinan rajalle. Rajavartijat olivat mukavia, varsinkin kun yritimme puhua mandariinia heille. Rajalla olevista kaiuttimista soi rauhallinen musiikki, oli siistiä ja kauniita kukkaistutuksia. Saimme myös aamupala -ja lounaslipukkeet seuraavalle päivälle. Ensivaikutelmat Kiinasta olivat siis varsin positiiviset. Kiinan ja Mongolian rajalla vaihdettiin junaan telit ja saimme sängyistämme seurata mielenkiintoista telienvaihtoprosessia. Jossain vaiheessa kuitenkin nukahdin ja matkaa taidettiin jatkaa puolen yön jälkeen.

Heräsin aikaisin aamupalalle, johon kuului leipää, teetä, kananmunaa, hilloa ja uusi-seelantilaista voita. En meinannut malttaa odottaa Uutta-Seelantia, vaikka edessä olikin vielä kymmenen päivää Kiinassa, mitä tietenkin myös odotin mielenkiinnolla. Aamupäivä sujui vuoristoisia ja pilvisiä Pohjois-Kiinan maisemia katsellen ja lueskellen. Ennen Pekingiä kävimme vielä lounaalla, joka itselläni koostui riisistä ja vetisistä kasviksista, koska lihaa en syönyt.

Trans Mongolia tehty ja 8694 km junassa takana, oli helppo hymyillä.

Ennen Trans Mongoliaan lähtemistä olin varannut jokaisen kolmen maan valuuttaa pikkuisen mukaan, koska ikinä ei tiedä automaateista tai siitä käykö kortti kaikkialla. Ja onneksi olin varannut, koska Pekingin juna-aseman automaatit eivät tietenkään toimineet ja metrolippu piti ostaa käteisellä. Barcelonalaisella tytöllä ja hollantilaispojulla, joka oli lyöttäytynyt seuraamme etsiessämme metro-asemaa, ei nimittäin ollut käteistä ja he yrittivät sitä tuloksetta nostaa. Maksoin sitten heidänkin lippunsa, joka ei juuri mitään maksanut. 

Metroasemalta kävelin suurta kävelykatua, jolta poikkesin pienille sivukujille, joilla yhdellä sijaitsi Granary- hostellilleni. Kotikadullani oli mm. pikkuisia ruohokattoisia taloja ja poliisiasema. Tuntui niin ihanalta kun ulos mennessä ei tarvinnut miettiä, kuinka paljon tarvitsisi vaatteita, ettei tulisi kylmä ja vielä illallakin tarkeni shorteissa. Kuumuutta oli ollut ikävä.

Ensimmäisenä päivänä en tehnyt kauheasti muuta kuin metsästin käteisautomaattia (yllätys) sekä junalippuja Zhangjiajieen. Se oli vain niin älyttömän vaikeaa, koska kukaan ei puhunut englantia, minä en puhunut mandariinia ja kaikki neuvoivat eri asioita. Olin ostanut junaliput netistä, kyseinen sivusto oli muutenkin todella paljon avuksi Kiinassa ihan kaikessa. Kannattaa ehdottomasti tutustua, jos on Kiinaan matkustamassa. Vaikka ostin liput netistä, ne oli silti noudettava aitoina paperilippuina. Näyttelin puhelimesta erilaisia fraaseja lipputiskien työntekijöille ja välillä hyvällä tuurilla joku lähistöllä saattoi puhua muutaman sanan englantia, mikä oli suuri apu. Lopulta illalla sain junalipun ostettua, sitä varten tarvitsi matkustaa päärautatieasemalle, pikkukojuista se ei jostain syystä onnistunut.

Kävely Pekingin kaduilla oli kuitenkin mielenkiintoista ja niin erilaista kuin missään oli ennen ollut. Paljon kauneutta, hienoja kukka-asetelmia, koristeluja ja kaikenlaista mielenkiintoista, esimerkiksi jonkinlaisia karkkikauppoja tai leipomoita, sekä tietenkin loputtomasti muitakin erilaisia kauppoja, kojuja ja teekahviloita, kiinalaista ruokaa, siistejä katuja ja vastapainoksi myös todella sotkuisia katuja.

Kotikatuni.

Illalla menin kävelemään paikallisille ruoka-markkinoille. Olin sen verran nälkäinen, että pysähdyin syömään ensimmäiseen paikkaan, josta tyrkytettiin ruokalistaa. Paikalliset työntekijät olivat kiinnostuneita ja yrittivät kysellä kaikenlaista istuessani syömään nuudeleitani ja juomaan olutta. (En edes tiedä, miksi join olutta, koska en sitä yleensä ikinä juo.) Täytyy sanoa, että tunsin oloni hieman epämukavaksi siinä syödessäni kun ympärillä olevat ravintolan työntekijät pällistelivät samalla jutellen keskenään ja yksi englantia osaava yritti tulkata muiden sanomisia minulle. Jonkin ajan kuluttua jostain tuli myös kiinalaispoika viereeni juttelemaan ja syömään omia nuudeleitansa tietenkin äänekkäästi ryystäen. Päivän koitosten jälkeen olin sen verran väsynyt, että nukahdin melkeinpä heti sänkyyn päästyäni.

Simatain pieni kylä.

Seuraavana päivänä olin päättänyt suunnata Kiinan muurille. En halunnut kaikista turistirysimpään paikkaan ja halusin myös nähdä sitä aitoa, vanhaa muuria. Valitsin googlaussessioiden jälkeen Simatain ja koitin kysellä hostellilta, kuinka pääsisin sinne. Respan mies yritti parhaansa mukaan auttaa, vaikkei hänellä ollut hajuakaan. Silti hän neuvoi kuitenkin jotain, mutta neuvot eivät juuri auttaneet. Täytyi siis siinäkin tilanteessa turvautua googleen ja selvittelyjen jälkeen päätin, että menen Simataihin parilla paikallisten suosimilla busseilla. Bussiasemalle oli helppo mennä metrolla ja bussillekin oli yllättävän selkeät opasteet. Saavuttuani suureen aulaan, josta bussit lähtivät, eräs nainen ryntäsi luokseni ja kyseli olenko menossa Simataihin. Vastattuani myöntävästi hän vei minut oikeaan bussiin, vaikka olin nähnyt sen jo kauempaa. Hän jutteli jotain bussin vartijan kanssa ja astuin bussiin.

Minulla on tapana seurata maps me -sovelluksella (karttasovellus, joka toimii offline-tilassa), missä milloinkin menen. Erityisesti silloin, jos olen jossain bussissa enkä ole ihan varma, missä pitäisi jäädä pois tai olenko ylipäänsä oikeassa bussissa. Tuolla kertaa kuitenkin nukahdin bussiin ja kun heräsin, bussin vartija kertoi, että minun kuului jäädä pois. Niinpä poistuin bussista ja liian myöhään huomasin puhelimesta, että olin jäänyt pois kuutisen kilometriä liian aikaisin. Samantien bussista astuttuani kimppuuni kävivät taksikuskit, jotka kyselivät olenko menossa Simataihin ja yrittivät tarjota matkasta ylisuurta hintaa. Tiesin paikallisten bussien maksavan noin euron tai pari, mutta he pyytelivät montaa kymppiä, joten en suostunut. Koitin kysellä, mistä bussi Simataihin lähtisi, mutta he vastasivat vasta kun olin jo lähtenyt tieheni. Kävelin reilun kilometrin päästäkseni bussipysäkille, jotta pääsisin toiselle bussipysäkille, josta Simatain linja-autot lähtivät. Siinä kävellessä mietin, että nainen, joka oli minut ohjannut bussille oli todennäköisesti käskenyt bussin vartijan jättää minut pois aikaisemmin, jotta ottaisin taksin näiltä kyseisiltä miehiltä. Ehkäpä nainen olisi saanut siitä jotain provikkaa.

Olin netistä lueskellut, että bussi Kiinan muurille olisi minibussi, mutta kesti hetken aikaa tajuta, että mitään minibusseja ei ole. Bussi oli vain vähän pienenpi bussi kuin pitkän matkan bussi, enemmän siis kaupunkibussi. Missasin pari oikeaa bussia ja odottelin varmaan tunnin tien vieressä. Eräs nuori mies koitti tarjota kyytiä minulle, mutta en edellenkään ollut kovin innoissani maksamassa ylihintaa siitä ja luotin, että se bussi vielä tulee. Koitin kysellä neuvoa joltain ihmisiltä, mutta he eivät osanneet juurikaan auttaa, muuta kuin sen verran, että kielsivät ottamasta kyytiä pojalta. Lopulta oikea bussi tuli (tai no ehkä toinen tai kolmas oikea), mutta vihdoin hyppäsin kyytiin ja pääsin Simataihin. 

Simatai oli pikkuinen todella suloinen vanhaa aikaa henkivä kylä, jossa olisi viihtynyt pidempäänkin ja hiukan harmitti, että bussien kanssa säätöön meni niin paljon ylimääräistä aikaa. Oli hiukan sateista ja viileämpää kuin Pekingissä, onneksi mukana oli kuitenkin pitkähihainen, mutta sadetakki täytyi ostaa. Kävelin vanhassa kaupungissa odotellessani pientä bussia (tällä kertaa oikeasti pientä) muurille. Kylässä olisi ollut ihanan näköisiä hotelleja kuumine lähteineen, joten se olisi ollut myös upea paikka yöpyä. 

Aikani odoteltua ja käveltyäni pikkukylän läpi muutamaan kertaan, pikkubussi vihdoin tuli ja pääsin kävelemään ylös muurille. Reitti oli juuri sopiva, eikä liian raskas, ehkäpä alle tunnin suuntaansa. Maisemat olivat aivan upeat ylhäältä ja sadekin loppui kun pääsin muurille. Poseerasin monien kiinalaisten kanssa, jotka halusivat kuvan kanssani. Itse kuvaillin lähinnä uskomattoman kauniita maisemia.

Lipputiskin tyttö oli kertonut muutaman euron bussista, joka veisi suoraan takaisin Pekingiin ja valitsin ilomielin sen kaiken säätämisen sijaan. Päästyäni Pekingiin ja kävellessäni etsimään illallista eräällä bussipysäkillä istui tutun näköinen tyttö ja tajusin hänen olleen kanssani samassa hostellissa Ulan Batorissa. Juttelimme hetken espanjalaisen tytön kanssa (taisi hänkin muuten olla kotoisin Barcelonasta) ja mietin kuinka pieni Peking onkaan.

Illalliselle päädyin aivan ihanaan kasvisravintolaan nimeltään Blossom. Otin kolme erilaista pientä ruoka-annosta ja ruoka oli niin kaunista, herkullista ja erilaista. Illalla kotiin kävellessä pysäsin myös yhdessä sellaisessa karkkikaupassa ja päädyin ostamaan jotain piiraita. Olin olettanut niiden olevan suolaisia, koska valitsin mauiksi kurpitsan ja pavut, mutta ne olivatkin makeita. Myöhemmin sain tietää niiden olleen Moon Cakeja.

Viimeisenä päivänä Pekingissä oli tietenkin tutustuttava Kiellettyyn kaupunkiin. En tiedä, miten onnistuin sielläkin etsimään sisäänkäyntiä varmaankin tunnin. Kielletty kaupunki oli älyttömän suuri, kauhean paljon ihmisiä ja upeita yksityiskohtia. Jälleen kerran tajusin Pekingin pienuuden törmättyäni hollantilaispoikaan, jonka kanssa olimme etsineet metroa.

Kielletyn kaupungin suosikkini oli ehdottomasti puutarha ja sen kaikenlaiset kivipatsaat ja kiviröykkiöt, mielenkiintoiset puut ja istuskelupaikat. Poistuttuani Kielletystä kaupungista luokseni tuli paikallilnen nuori nainen juttelemaan englanniksi ja kyseli kaiken maan ja taivaan välillä. Oli niin ihanaa, että joku vihdoinkin osasi englantia, mutta myös kummallista, kuinka rohkeasti hän vain tuli luokseni kyselemään kaikenlaista.

Kielletystä kaupungista lähdin kävelemään ilman päämäärää jonnekin ja päädyin Beihai Parkkiin, joka oli pieni puistomainen saari. Oli ihanaa kun sai hieman henkäistä ja omaa rauhaa. Kiipeilin kukkuloilla ja katoilla, söin eväitä ja nautin rauhasta.

Jossain vaiheessa päätin, että alan ottamaan kuvia kaikista, jotka ottavat kuvia minusta. Harvoin oli kuitenkaan kamera tai kännykkä juuri silloin saatavilla kun olisin niitä tarvinnut, joten saldo jäi vähän heikoksi.

Illalla etsin taas yhden kasvisravintolan, jossa sielläkin oli älyttömän herkullista ruokaa. Molempian päivien kasvisravintolaissa menu oli tabletissa, en tiedä onko se tulevaisuutta, toivon, että ei. Tykkään vain enemmän konkreettisesta visuaalisesti kauniista menusta, jota on helppo selailla ja jossa on helppo palata jollekin sivulle tai laittaa sormi kirjanmerkiksi. Kasvisravintoloissa valikoima oli niin valtava ja oli vaikea selata tabletin isoa listaa, kun yleensä yhdellä sivulla oli yksi annos ja jos halusin palata ensimmäiseen, siinä meni hetki.

Kotiin palailin pieniä pimeitä kujia pitkin, enkä voinut olla miettimättä onko niillä turvallista kävellä. Mutta ainakin ne ovat paljon mielenkiintoisempia ja tunnelmallisempia kuin suuret valoisat tiet.