Mongoliasta Kiinaan, Peking ja Simatai

Renkaiden vaihto meneillään.

Illalla kymmenen aikoihin saavuimme Kiinan rajalle. Rajavartijat olivat mukavia, varsinkin kun yritimme puhua mandariinia heille. Rajalla olevista kaiuttimista soi rauhallinen musiikki, oli siistiä ja kauniita kukkaistutuksia. Saimme myös aamupala -ja lounaslipukkeet seuraavalle päivälle. Ensivaikutelmat Kiinasta olivat siis varsin positiiviset. Kiinan ja Mongolian rajalla vaihdettiin junaan telit ja saimme sängyistämme seurata mielenkiintoista telienvaihtoprosessia. Jossain vaiheessa kuitenkin nukahdin ja matkaa taidettiin jatkaa puolen yön jälkeen.

Heräsin aikaisin aamupalalle, johon kuului leipää, teetä, kananmunaa, hilloa ja uusi-seelantilaista voita. En meinannut malttaa odottaa Uutta-Seelantia, vaikka edessä olikin vielä kymmenen päivää Kiinassa, mitä tietenkin myös odotin mielenkiinnolla. Aamupäivä sujui vuoristoisia ja pilvisiä Pohjois-Kiinan maisemia katsellen ja lueskellen. Ennen Pekingiä kävimme vielä lounaalla, joka itselläni koostui riisistä ja vetisistä kasviksista, koska lihaa en syönyt.

Trans Mongolia tehty ja 8694 km junassa takana, oli helppo hymyillä.

Ennen Trans Mongoliaan lähtemistä olin varannut jokaisen kolmen maan valuuttaa pikkuisen mukaan, koska ikinä ei tiedä automaateista tai siitä käykö kortti kaikkialla. Ja onneksi olin varannut, koska Pekingin juna-aseman automaatit eivät tietenkään toimineet ja metrolippu piti ostaa käteisellä. Barcelonalaisella tytöllä ja hollantilaispojulla, joka oli lyöttäytynyt seuraamme etsiessämme metro-asemaa, ei nimittäin ollut käteistä ja he yrittivät sitä tuloksetta nostaa. Maksoin sitten heidänkin lippunsa, joka ei juuri mitään maksanut. 

Metroasemalta kävelin suurta kävelykatua, jolta poikkesin pienille sivukujille, joilla yhdellä sijaitsi Granary- hostellilleni. Kotikadullani oli mm. pikkuisia ruohokattoisia taloja ja poliisiasema. Tuntui niin ihanalta kun ulos mennessä ei tarvinnut miettiä, kuinka paljon tarvitsisi vaatteita, ettei tulisi kylmä ja vielä illallakin tarkeni shorteissa. Kuumuutta oli ollut ikävä.

Ensimmäisenä päivänä en tehnyt kauheasti muuta kuin metsästin käteisautomaattia (yllätys) sekä junalippuja Zhangjiajieen. Se oli vain niin älyttömän vaikeaa, koska kukaan ei puhunut englantia, minä en puhunut mandariinia ja kaikki neuvoivat eri asioita. Olin ostanut junaliput netistä, kyseinen sivusto oli muutenkin todella paljon avuksi Kiinassa ihan kaikessa. Kannattaa ehdottomasti tutustua, jos on Kiinaan matkustamassa. Vaikka ostin liput netistä, ne oli silti noudettava aitoina paperilippuina. Näyttelin puhelimesta erilaisia fraaseja lipputiskien työntekijöille ja välillä hyvällä tuurilla joku lähistöllä saattoi puhua muutaman sanan englantia, mikä oli suuri apu. Lopulta illalla sain junalipun ostettua, sitä varten tarvitsi matkustaa päärautatieasemalle, pikkukojuista se ei jostain syystä onnistunut.

Kävely Pekingin kaduilla oli kuitenkin mielenkiintoista ja niin erilaista kuin missään oli ennen ollut. Paljon kauneutta, hienoja kukka-asetelmia, koristeluja ja kaikenlaista mielenkiintoista, esimerkiksi jonkinlaisia karkkikauppoja tai leipomoita, sekä tietenkin loputtomasti muitakin erilaisia kauppoja, kojuja ja teekahviloita, kiinalaista ruokaa, siistejä katuja ja vastapainoksi myös todella sotkuisia katuja.

Kotikatuni.

Illalla menin kävelemään paikallisille ruoka-markkinoille. Olin sen verran nälkäinen, että pysähdyin syömään ensimmäiseen paikkaan, josta tyrkytettiin ruokalistaa. Paikalliset työntekijät olivat kiinnostuneita ja yrittivät kysellä kaikenlaista istuessani syömään nuudeleitani ja juomaan olutta. (En edes tiedä, miksi join olutta, koska en sitä yleensä ikinä juo.) Täytyy sanoa, että tunsin oloni hieman epämukavaksi siinä syödessäni kun ympärillä olevat ravintolan työntekijät pällistelivät samalla jutellen keskenään ja yksi englantia osaava yritti tulkata muiden sanomisia minulle. Jonkin ajan kuluttua jostain tuli myös kiinalaispoika viereeni juttelemaan ja syömään omia nuudeleitansa tietenkin äänekkäästi ryystäen. Päivän koitosten jälkeen olin sen verran väsynyt, että nukahdin melkeinpä heti sänkyyn päästyäni.

Simatain pieni kylä.

Seuraavana päivänä olin päättänyt suunnata Kiinan muurille. En halunnut kaikista turistirysimpään paikkaan ja halusin myös nähdä sitä aitoa, vanhaa muuria. Valitsin googlaussessioiden jälkeen Simatain ja koitin kysellä hostellilta, kuinka pääsisin sinne. Respan mies yritti parhaansa mukaan auttaa, vaikkei hänellä ollut hajuakaan. Silti hän neuvoi kuitenkin jotain, mutta neuvot eivät juuri auttaneet. Täytyi siis siinäkin tilanteessa turvautua googleen ja selvittelyjen jälkeen päätin, että menen Simataihin parilla paikallisten suosimilla busseilla. Bussiasemalle oli helppo mennä metrolla ja bussillekin oli yllättävän selkeät opasteet. Saavuttuani suureen aulaan, josta bussit lähtivät, eräs nainen ryntäsi luokseni ja kyseli olenko menossa Simataihin. Vastattuani myöntävästi hän vei minut oikeaan bussiin, vaikka olin nähnyt sen jo kauempaa. Hän jutteli jotain bussin vartijan kanssa ja astuin bussiin.

Minulla on tapana seurata maps me -sovelluksella (karttasovellus, joka toimii offline-tilassa), missä milloinkin menen. Erityisesti silloin, jos olen jossain bussissa enkä ole ihan varma, missä pitäisi jäädä pois tai olenko ylipäänsä oikeassa bussissa. Tuolla kertaa kuitenkin nukahdin bussiin ja kun heräsin, bussin vartija kertoi, että minun kuului jäädä pois. Niinpä poistuin bussista ja liian myöhään huomasin puhelimesta, että olin jäänyt pois kuutisen kilometriä liian aikaisin. Samantien bussista astuttuani kimppuuni kävivät taksikuskit, jotka kyselivät olenko menossa Simataihin ja yrittivät tarjota matkasta ylisuurta hintaa. Tiesin paikallisten bussien maksavan noin euron tai pari, mutta he pyytelivät montaa kymppiä, joten en suostunut. Koitin kysellä, mistä bussi Simataihin lähtisi, mutta he vastasivat vasta kun olin jo lähtenyt tieheni. Kävelin reilun kilometrin päästäkseni bussipysäkille, jotta pääsisin toiselle bussipysäkille, josta Simatain linja-autot lähtivät. Siinä kävellessä mietin, että nainen, joka oli minut ohjannut bussille oli todennäköisesti käskenyt bussin vartijan jättää minut pois aikaisemmin, jotta ottaisin taksin näiltä kyseisiltä miehiltä. Ehkäpä nainen olisi saanut siitä jotain provikkaa.

Olin netistä lueskellut, että bussi Kiinan muurille olisi minibussi, mutta kesti hetken aikaa tajuta, että mitään minibusseja ei ole. Bussi oli vain vähän pienenpi bussi kuin pitkän matkan bussi, enemmän siis kaupunkibussi. Missasin pari oikeaa bussia ja odottelin varmaan tunnin tien vieressä. Eräs nuori mies koitti tarjota kyytiä minulle, mutta en edellenkään ollut kovin innoissani maksamassa ylihintaa siitä ja luotin, että se bussi vielä tulee. Koitin kysellä neuvoa joltain ihmisiltä, mutta he eivät osanneet juurikaan auttaa, muuta kuin sen verran, että kielsivät ottamasta kyytiä pojalta. Lopulta oikea bussi tuli (tai no ehkä toinen tai kolmas oikea), mutta vihdoin hyppäsin kyytiin ja pääsin Simataihin. 

Simatai oli pikkuinen todella suloinen vanhaa aikaa henkivä kylä, jossa olisi viihtynyt pidempäänkin ja hiukan harmitti, että bussien kanssa säätöön meni niin paljon ylimääräistä aikaa. Oli hiukan sateista ja viileämpää kuin Pekingissä, onneksi mukana oli kuitenkin pitkähihainen, mutta sadetakki täytyi ostaa. Kävelin vanhassa kaupungissa odotellessani pientä bussia (tällä kertaa oikeasti pientä) muurille. Kylässä olisi ollut ihanan näköisiä hotelleja kuumine lähteineen, joten se olisi ollut myös upea paikka yöpyä. 

Aikani odoteltua ja käveltyäni pikkukylän läpi muutamaan kertaan, pikkubussi vihdoin tuli ja pääsin kävelemään ylös muurille. Reitti oli juuri sopiva, eikä liian raskas, ehkäpä alle tunnin suuntaansa. Maisemat olivat aivan upeat ylhäältä ja sadekin loppui kun pääsin muurille. Poseerasin monien kiinalaisten kanssa, jotka halusivat kuvan kanssani. Itse kuvaillin lähinnä uskomattoman kauniita maisemia.

Lipputiskin tyttö oli kertonut muutaman euron bussista, joka veisi suoraan takaisin Pekingiin ja valitsin ilomielin sen kaiken säätämisen sijaan. Päästyäni Pekingiin ja kävellessäni etsimään illallista eräällä bussipysäkillä istui tutun näköinen tyttö ja tajusin hänen olleen kanssani samassa hostellissa Ulan Batorissa. Juttelimme hetken espanjalaisen tytön kanssa (taisi hänkin muuten olla kotoisin Barcelonasta) ja mietin kuinka pieni Peking onkaan.

Illalliselle päädyin aivan ihanaan kasvisravintolaan nimeltään Blossom. Otin kolme erilaista pientä ruoka-annosta ja ruoka oli niin kaunista, herkullista ja erilaista. Illalla kotiin kävellessä pysäsin myös yhdessä sellaisessa karkkikaupassa ja päädyin ostamaan jotain piiraita. Olin olettanut niiden olevan suolaisia, koska valitsin mauiksi kurpitsan ja pavut, mutta ne olivatkin makeita. Myöhemmin sain tietää niiden olleen Moon Cakeja.

Viimeisenä päivänä Pekingissä oli tietenkin tutustuttava Kiellettyyn kaupunkiin. En tiedä, miten onnistuin sielläkin etsimään sisäänkäyntiä varmaankin tunnin. Kielletty kaupunki oli älyttömän suuri, kauhean paljon ihmisiä ja upeita yksityiskohtia. Jälleen kerran tajusin Pekingin pienuuden törmättyäni hollantilaispoikaan, jonka kanssa olimme etsineet metroa.

Kielletyn kaupungin suosikkini oli ehdottomasti puutarha ja sen kaikenlaiset kivipatsaat ja kiviröykkiöt, mielenkiintoiset puut ja istuskelupaikat. Poistuttuani Kielletystä kaupungista luokseni tuli paikallilnen nuori nainen juttelemaan englanniksi ja kyseli kaiken maan ja taivaan välillä. Oli niin ihanaa, että joku vihdoinkin osasi englantia, mutta myös kummallista, kuinka rohkeasti hän vain tuli luokseni kyselemään kaikenlaista.

Kielletystä kaupungista lähdin kävelemään ilman päämäärää jonnekin ja päädyin Beihai Parkkiin, joka oli pieni puistomainen saari. Oli ihanaa kun sai hieman henkäistä ja omaa rauhaa. Kiipeilin kukkuloilla ja katoilla, söin eväitä ja nautin rauhasta.

Jossain vaiheessa päätin, että alan ottamaan kuvia kaikista, jotka ottavat kuvia minusta. Harvoin oli kuitenkaan kamera tai kännykkä juuri silloin saatavilla kun olisin niitä tarvinnut, joten saldo jäi vähän heikoksi.

Illalla etsin taas yhden kasvisravintolan, jossa sielläkin oli älyttömän herkullista ruokaa. Molempian päivien kasvisravintolaissa menu oli tabletissa, en tiedä onko se tulevaisuutta, toivon, että ei. Tykkään vain enemmän konkreettisesta visuaalisesti kauniista menusta, jota on helppo selailla ja jossa on helppo palata jollekin sivulle tai laittaa sormi kirjanmerkiksi. Kasvisravintoloissa valikoima oli niin valtava ja oli vaikea selata tabletin isoa listaa, kun yleensä yhdellä sivulla oli yksi annos ja jos halusin palata ensimmäiseen, siinä meni hetki.

Kotiin palailin pieniä pimeitä kujia pitkin, enkä voinut olla miettimättä onko niillä turvallista kävellä. Mutta ainakin ne ovat paljon mielenkiintoisempia ja tunnelmallisempia kuin suuret valoisat tiet.